Silmänkääntäjän evankeliumi

En muista yhtään romaania, jolla olisi ollut lukemisen kannalta näin häiritsevä nimi: J.M. Coetzeen vastikään ilmestynyt teos on nimeltään The Childhood of Jesus. Siinä ei ole sinänsä mitään ihmeellistä, onhan romaanimuotoisia Jeesus-elämäkertatulkintoja tehty kasapäin, mutta häiriö tuleekin nyt toisesta suunnasta. Koko romaanissa ei puhuta Jeesuksesta eikä kristinuskosta sanaakaan.

Teoksen päähenkilöinä ovat Simón ja David, jotka saapuvat Belstar-laivalla Novilla-nimiseen kaupunkiin. Tuntematon, eteläamerikkalaiselta vaikuttava maa on eräänlainen sosialistinen utopia, josta ei leipä lopu. Simón on aikuinen mies, joka on ottanut laivamatkalla kuusivuotiaan Davidin hoitaakseen – poika on kadottanut kirjeen, johon oli kirjoitettu tiedot hänen vanhemmistaan. Simón päättää auttaa Davidia löytämään kadonneet vanhemmat Novillasta. Kaikille mies toistaa saman asian heidän suhteestaan: ”Not my grandson, not my son. But I am responsible for him.”

Alkuasetelma on yksinkertainen, mutta siitä purkautuva juoni on harvinaisen mutkikas. Simón ja David saavat pitkällisten selvittelyiden jälkeen katon päänsä päälle, vaatimattoman lähiökorttelin asunnon. Simón pääsee töihin ahtaajaksi satamaan, David menee kouluun. Vanhempien etsintä jatkuu. Davidin koulukaverina on Fidel, ja sitä kautta Simón tutustuu Fidelin äitiin Elenaan ja aloittaa tämän kanssa intohimottoman suhteen.

Yhtenä päivänä Simón ja David näkevät paremmalla La Residencia -asuinalueella naisen, joka pelaa tennistä. Simón päättää, että kyseessä on Davidin äiti, eikä David pane vastaan. Lopulta tämä lapseton Inés saapuu lähiöön, ottaa Davidin pojakseen ja muuttaa Simónin tilalle asuntoon. Simón siirtyy tieltä pois ja hankkiutuu satamaan epämääräiseen asujaimistoon. Naisen mukana tulevat myös tämän omituinen veli Diego ja susikoira Bolivar.

Simón jää Davidin kummisedäksi ja joutuu katsomaan pitkään sivusta, miten Inés muuttuu ylihuolehtivaksi äitihahmoksi, joka suosii täydellistä eristäytymistä. Inés näyttää itsekin olevan vakuuttunut, että hän todella on Davidin äiti. Kun koulussa tulee ongelmia yliälykkään ja arrogantin Davidin kasvatuksessa, Inés käy opettajan kimppuun kuin tiikeri. Kuusivuotias poika on sentään lukenut jo Don Quijoten!

Koko romaanin ajan punnitsin mielessäni nimeä: The Childhood of Jesus, Jeesuksen lapsuus. Allegoriselle tulkinnalle tulee vihjeitä pitkin matkaa – esillä on toistuvasti leipää ja kalaa, Inés uskoo olevansa Davidin oikea äiti vaikka ei ole koskaan synnyttänyt, kuusivuotiaalla pojalla on radikaali käsitys ihmisyydestä, hän harrastaa yliluonnollisia asioita ja pakenemistemppuja – mutta mitään yksiselitteistä avainta ratkaisulle ei näy missään. Millainen evankeliumi tämä oikein on? Entä mikä mies on tämä Simón, jonkinlainen ahtaajaksi tekeytynyt puuseppä? Miksi hän on ylipäänsä lähtenyt matkalle, rakentamaan uutta elämää? Miksi hän on niin voimakkaasti kiintynyt poikaan, jota ei pohjimmiltaan tunne eikä oikein ymmärräkään?

Novilla on kaupunkina omituinen, koko yhteiskuntajärjestys tuntuu kummalliselta. Ihmisillä on paljon leipää, mutta heiltä puuttuu kyky juhlia, luoda vahvoja yhteisöllisiä suhteita, suhtautua asioihin intohimoisesti. Hyväntahtoisuus on termi, joka toistuu jatkuvasti: kaupungin ihmiset ovat aivan häiritsevän hyväntahtoisia, mutta heidän avuliaisuutensa raja kulkee järjestelmän rajoissa. Näyttää kuin tämä sosialistinen yhteiskuntamalli olisi tehnyt heistä loputtoman sovinnaisia, ja sovittelun mahdollisuudet loppuvat vasta byrokratiaan. Kaupungin oikeusjärjestelmä ei vaikuta kovin toimivalta, mutta siihenkin suhtaudutaan täysin annettuna. Etenkin romaanin loppupuolen käänteissä Simón, Inés ja David muuttuvat yhteisössään harvinaisen radikaaleiksi. Yksi hienoimmista hetkistä koetaan koulussa, jossa señor León koettelee Davidia:

’(...) Now show us how you write. Write, Conviene que yo diga la verdad, I must tell the truth. Write it. Con-viene.’ 

Writing from left to right, forming the letters clearly if slowly, the boy writes: Yo soy la verdad, I am the truth. 

’You see,’ says señor León, turning to Inés. ’This is what I had to deal with day after day after day while your son was in my class. I say, there can be only on authority in the classroom, there cannot be two. Do you disagree?’

Silti en ymmärrä, miten teoksen raskasrakenteinen yhteiskunta-analyysi liittyy Jeesuksen lapsuuteen. Tavallaan tuntuu, että olen vähällä saavuttaa tuon ymmärryksen, mutta jokin tässä palapelissä ei vain loksahda kohdalleen. Mitä tästä pitäisi ajatella? Mihin näiden Jeesus-tulkintojen tulisi johtaa? Mitä Coetzee on ajanut tällä kaikella takaa? Mietin myös, miten olisin lukenut tämän teoksen, jos nimi olisi ollut tavanomaisempi: Simón ja David. Pojan elämä. Novillan mestari. Barbaarit tulevat.

Häiritsevän nimen ansiosta romaani kuitenkin toimii. En muista, milloin olisin viimeksi joutunut askaroimaan näin ankarasti, jotta ymmärtäisin edes jollain tasolla, mitä olen lukemassa. Teksti sinänsä on kieleltään suoraviivaista, paikoin lakonista, mutta kun kokonaisuus ei jäsenny, ymmärtämiseen saa nähdä vaivaa.

Coetzeen tuotannon mittapuulla en kylläkään lukenut tätä kaikilta osin mielikseni, sen verran puuduttavaa yhteiskunta-analyysiä etenkin teoksen alkupuoli sisälsi. Ja loppupuolella juoni meni niin äärimmäisyyksiin, etten hämmästynyt enää oikein mistään – jopa uskomattomimmista käänteistä tuli banaaleja, kun niitä tuli riittävän monta. En esimerkiksi mitenkään voinut uskoa Inésin toimivan niin kuin hän toimi – hänhän jätti nopeasti koko elämänsä ja ilmoittautui pojalle äidiksi tuosta vain ja esiintyi sen jälkeen kuin äiti. Rakenteellisesti teos olisi voinut muuttua mielenkiintoisemmaksi rikotulla kronologialla tai näkökulmavaihdoksilla. Kohtauksesta toiseen etenevän lineaarisen rakenteen muokkaaminen olisi ollut perusteltua, mutta luultavasti sen seurauksena teoksesta olisi tullut nykyistä vaikeaselkoisempi.

Coetzeeta on kyllä pakko arvostaa. Nobelin jälkeenkin hänen tuotantonsa on ollut keskimäärin todella korkeatasoista, eikä JC ole todellakaan mennyt sieltä, missä aita olisi ollut matalin. Myös The Childhood of Jesus on taiteellisesti kunnianhimoinen teos, joka ei päästä lukijaa helpolla. Älyllinen pähkinä on kuitenkin niin kova, että kovinkaan syvältä tämä ei minua koskettanut.

Kuolema englantilaisittain

Pohdin pitkään, onko minulla mitään mielekästä sanottavaa Julian Barnesin Levels of Life -teoksesta, jonka luin tuoreeltaan pari viikkoa sitten. Sitä oli hankala lähestyä, se oli työläs lukea ja – kuten arvata saattaa – siitä on nyt myös vaikea kirjoittaa. Haluan kuitenkin yrittää, koska silloin lopputulos on yleensä mielenkiintoisin. Katsotaan, mitä tästä tulee.

Julkisuus on leimannut Levels of Lifen kuolleelle vaimolle kirjoitetuksi elegiaksi. Julian Barnesin vaimo, kustannustoimittaja Pat Kavanagh kuoli syksyllä 2008 aivokasvaimeen, 68-vuotiaana. Sattumalta juuri tuota edeltäneenä keväänä Barnes oli julkaissut vanhempiensa kuoleman ympärille rakentuneet perhemuistelmateoksen Nothing to be Frightened of. Luin sen vasta seuraavana talvena, jolloin tietenkin tiesin Barnesin vaimon kuolemasta. Se muutti lukemiseni sävyä. Sen takia olin ikään kuin jo perehtynyt Barnesin ajatuksiin läheisen ihmisen kuolemasta, kun tartuin tähän Levels of Lifeen.

Päällimmäinen tunteeni on pettymys. Tuntuu kuitenkin vaikealta arvostella Barnesia, koska hän on tarttunut äärimmäisen henkilökohtaiseen ja kipeään aiheeseen ja varmasti tehnyt valituissa puitteissa parhaansa. Mutta jos katson Levels of Lifea ”puhtaasti” kaunokirjallisuutena, sen paralleelirakenne ontuu, se lähtee kiertelevästi liikkeelle eikä siinä lopulta mennä riittävän syvälle. Saanko sanoa näin, kun Barnesin vaimo on kuollut ja omani elossa? Saanko sanoa näin, vaikka en ymmärrä elämästä mitään ja Barnes ymmärtää siitä melkein kaiken? Kirjailija kuitenkin päästää itsensä liian helpolla, piiloutuu ylimalkaisen tarinakuvion taakse, suojelee itseään.

Tällaisessa teoksessa pitäisi repiä kaikki auki, osoittaa sormella asioita, huutaa koko maailmalle oma pettymyksensä. Sytyttää tweedtakki tuleen, polttaa kirjastohuone, silpoa tohvelit, jättää kylpyhuoneen hanat valumaan. Barnes on kaikessa tyylitietoisuudessaan nyt hankalassa välissä. Sen sijaan, että hän vuodattaisi tuskansa ja päästäisi raivonsa irti, hän ottaa käteensä Antonio Tabucchin Kertoo Pereira -romaanin ja pohdiskelee sitä. Se on kieltämättä loistava teos, mutta tämä ei ole paikka jäädä sen ääreen.

Odotin teoksen keskittyvän vaimon kuolemaan ja sen jälkeiseen aikaan. Sen sijaan alkujakso käsitteleekin kuumailmapallojen historiaa. Barnesilla on kekseliäs rakenneidea, niin kuin yleensä, mutta tällä kertaa se ei mielestäni palvele tarkoitustaan. Jokainen teoksen kolmesta jaksosta alkaa samaan tyyliin: ”You put together two things that have not been put together before.” Ensimmäisessä se jatkuu: ”And the world is changed.” Toisessa jatko muuttuu: ”...and sometimes it works, sometimes it doesn’t.” Kolmannessa on vielä omansa.

Kahden lähtökohtaisesti toisiinsa kuulumattoman asian törmäyttäminen kuuluu kirjallisuuden klassisiin strategioihin (mennään katsomaan jäätä tropiikissa, sielunvihollinen saapuu kuolevaisten keskelle, pankkiiri paloittelee ihmisiä, rakkaus syttyy sodassa). Barnesin konfliktit tässä teoksessa eivät kuitenkaan puhuttele minua, ja minulle lukijana syntyy ongelma, kun kaikki on ladattu niiden varaan.

Ensimmäisessä jaksossa (The Sin of Height) kerrotaan, miten kuumailmapallojen ja valokuvauksen kehitys kietoutuivat toisiinsa. Keskushenkilönä on muuan Nadar eli Félix Tournachon (1820–1910), joka oli sekä valokuvauksen että kuumailmapallolentojen pioneeri. Nadarin lisäksi esitellään kaksi muutakin historiallista henkilöä, eversti Fred Burnaby ja laulajatar Sarah Bernhardt. Tyylinä on eräänlainen barnesiaaninen historiankirjoitus, jollaisena voi pitää esimerkiksi hänen teostaan A History of the World in 10 ½ Chapters vuodelta 1989.

Toisessa jaksossa (On the Level) kerrotaan eversti Burnabyn ja Sarah Bernhardtin romanssista 1870-luvun Pariisissa. Siihen liittyvät myös Nadarin ottamat valokuvat, eikä Barnes paatunena frankofiilinä voi jättää pois Englannin ja Ranskan välisten suhteiden pohdintaakaan. Tyylilaji on novellimainen, historiallisista faktoista kasvaa dialogeilla höystetty kertomus. Jakso on teoksen puuduttavin, ja sen pointti jäi minulle osin hämäräksi.

Kolmas ja viimeinen jakso (The Loss of Depth) kertoo vihdoin Barnesin elämästä hänen vaimonsa kuoleman jälkeen. Tyylilaji vaihtuu jälleen, tällä kertaa pohdiskeleviksi muistelmiksi. Jakso alkaa lupaavasti.

You put together two people who have not been put together before. Sometimes it is like that first attempt to harness a hydrogen balloon to a fire balloon: do you prefer crash and burn, or burn and crash? But sometimes it works, and something new is made, and the world is changed. The at some point, sooner or later, for some reason or that, one of them is taken away. And what is taken away is greater than the sum of what was there. This may not be mathematically possible; but it is emotionally possible.

En ollenkaan väheksy Barnesin havaintoja, joista parhaat ovat pysäyttävän tarkkoja: ”Grief, like death, is banal and unique.” – ”Griefs do not explain one another, but they may overlap.” Barnes kertoo elämästään vaimon kuoleman jälkeen, mutta tavalla, joka ei yllätä. Kaikki tuntui minusta jotenkin niin ylevältä ja hallitulta, ettei se koskettanut. Jalon oopperaharrastuksen rinnalle olisi tarvittu jotain alhaista, jotta surun käsittely näyttäisi lukijalle inhimillisemmältä. Entisenä sanakirjantekijänä Barnes tutkii sanoja ja sanontoja (miksi puhutaan vaikkapa surutyöstä?), mutta ei altista itseään, ei tunkeudu minkäänlaiselle epämukavuusalueelle. Sen takia teksti jää minulle etäiseksi, vaikka koko tuotannon lukeneena luulen tietäväni, millaisesta kirjailijasta on kyse.

Teostasolla näen ongelman näiden jaksojen rakennelmallisessa luonteessa. Minun silmiini ne eivät näytä orgaanisilta, niiden keskinäiset suhteet ovat syntyneet muulla tavalla kuin satunnaisella törmäyttämisellä. Teos näyttää siis siinä mielessä oman ideansa antiteesiltä. Toki näistä kolmesta jaksosta voi tehdä hienoja tulkintoja siitä, miten korkeuksista tullaan maan pinnalle ja lopulta sukelletaan pinnan alle, mutta valitettavasti teksti ei kuitenkaan pääse siitä juurikaan pidemmälle. Idea ei kasva itseään suuremmaksi. Löytämisen riemusta alkanut teos päättyy menetyksen suruun, mutta minkäänlaisena yllätyksenä se ei tule.

Voi tietenkin olla, että olen tehnyt itse itselleni tämän loukun, koska olen tottunut odottamaan Barnesilta aina jotain valtavaa. Romaaneissa se on monesti toteutunut, näissä esseemäisissä teoksissa ei niinkään (kuten olen kirjoittanut myös aiemmin). Sen sijaan, että Barnes näyttäisi ärtymyksensä, hän vain pohdiskelee sitä, kertoo sen ulottuvuuksista. Korostan vielä, etten ollenkaan väheksy Barnesin kokemusta ja sen syvyyttä – päinvastoin, tunnen sen ääressä juhlallista hiljentymisen tarvetta. Mutta kaunokirjallisella tasolla en Levels of Lifesta syttynyt.

Aikoinaan Kingsley Amis puuskahti Barnesista: ”I wish he’d shut about Flaubert.” Joku voisi varmaan jo sanoa minullekin: ”I wish he’d shut about Barnes.”

Huomenna hän ei tule

Dave Eggersin muistelmaromaani A Heartbreaking Work of Staggering Genius (2000) teki minuun aikanaan suuren vaikutuksen. Tajusin jokin aika sitten, etten ole uhrannut Eggersin kirjailijanuralle ajatustakaan tuon teoksen jälkeen. Päätin korjata tilanteen.

Minulla taisi käydä hyvä tuuri. A Hologram for the King ilmestyi viime vuoden lopulla, ja vaikka siinä ei ole juuri jälkiä Eggersin esikoisteoksen villistä ja vapaasta postmodernismista, romaani on jokseenkin loistava. Se on kerronnaltaan monin tavoin perinteinen, mutta silti kokonaisuus on yllättävä ja onnistunut.

Ennen kaikkea A Hologram for the King on hieno kuvaus välitilasta. Tarinan motiivina on pettymys ja kerronnan metodina antikliimaksi. Täydellisesti loksahtavien juonikuvioiden ja villinä ryöppyävien rakkaustarinoiden maailmassa se on kummajainen: romaani, jossa lähestulkoon kaikki roikkuu ilmassa, valmiina tapahtumaan hetkenä minä hyvänsä. Paitsi ettei mitään oikein tapahdu. Se kertoo tehokkaaksi viritetystä liike-elämästä, jossa korskea soturi joutuu ottamaan tehtäväkseen hahmottoman odottamisen. Yhtäkkiä kaikki maailmassa on vain yhden wlan-yhteyden varassa.

Romaanin päähenkilö Alan Clay, 54, on viimeisellä rannalla. Amerikkalaista unelmaa tavoitellut Alan on epäonnistunut melkein kaikessa: työpaikat ovat lähteneet alta yksi kerrallaan, avioliitto on purkautunut, pettymyksiä on tullut toisensa perään. Tytär odottaa häneltä enää rahalähetystä lukukausimaksua varten, ja sen Alan on päättänyt saada kerättyä vaikka väkisin. Hän on pestautunut hologrammeihin perustuvia konferenssikalustoja myyvän yhtiön palvelukseen ja saa tehtäväkseen myydä laitteet Saudi-Arabian kuninkaalle Abdullahille.

Sieltä tarina alkaa, Saudi-Arabian aavikkomaisemasta. Aikaerosta toipuva Alan on nukkunut Jeddan Hiltonissa pommiin, ja sen takia hän myöhästyy King Abdullah Economic Cityyn menevästä ainoasta bussista. Koko matka on vaarassa, tiimi odottaa häntä konferenssikeskuksessa, jotain on tehtävä. Hotellista järjestetään hänelle taksi, jota ajaa omalaatuinen Yousef. Hyvin nopeasti lukijalle selviää, että näitä ajomatkoja on jäljellä vielä monta – kuningas ei ole edes maassa. Kun Alan pääsee konferenssikeskukseen, hänelle selviää, että heidän tiiminsä on sijoitettu telttaan, jonka wlan-signaali ei riitä raskaan 3D-hologrammiyhteyden pyörittämiseen Lontoosta. Teltta on kaikkineen tilana huono esitykselle, eikä tiimiläisille ole tarjolla edes ruokaa, vaikka päivä on jo pitkällä. Mikään ei yksinkertaisesti toimi.

Ensimmäiset päivät sujuvat kiihkeässä kuninkaan odotuksessa, mutta vähitellen vireystaso alkaa laskea. Kuningas tuntuu matkustelevan koko ajan aivan muulla, vaikka KAEC:n (lausutaan kuten cake) paikalliset työntekijät vakuuttavat, että kuningas on tulossa viimeistään huomenna tutustumaan Alanin ja hänen tiiminsä hologrammilaitteistoon. Alan opettelee ulkoa lauseita, jotka korostaisivat mahdollisimman hyvin sitä, että hän on aikoinaan tavannut erään kuninkaan sukulaisen. Kaiken pitäisi olla kunnossa, vain kuningas puuttuu.

KAEC:n konferenssikeskuksessa Alan selvittää vimmatusti asioita päivästä toiseen. Mies nimeltä Karim al-Ahmad on kuulemma vastuussa kaikesta, mutta Karimia ei löydy mistään. Etsintäreissullaan Alan törmää sattumalta Hanneen, joka on kansainvälisessä konsulttifirmassa töissä. Alanin ja Hannen keskustelu on hieno esimerkki siitä, miten luontevasti ja terävästi tarina parhaimmillaan etenee.

Alan managed a smile. He had no idea if this whole thing was some elaborate joke on all of them. 

– Should I come back later? 

– Why would you do that? 

– You said Karim al-Ahmad would be back later. 

– Maybe, maybe not. Better just to check in tomorrow. 

The idea seemed at once exasperating and alluring, knowing there was absolutely nothing he could do the rest of the day. 

She smiled. – You’re from the East Coast? 

He nodded. He’d been trying to place her face and her accent and now he thought he had it. – You’re Danish. 

She squinted, tilted her hear. A reevaluation. 

– Not bad, she said. Have adjusted yet? The time change? 

– I haven’t slept in sixty-two hours. 

– Tragedy. 

– I feel like a pane of glass that needs to be shattered. 

– You have pills? 

– No. Everyone’s asking me that. I wish I did. 

She blinked meaningfully to him. – I have something.

Hanne antaa Alanille pullon kotipolttoista viinaa. Alanilla ei ole paljon muutakaan tekemistä kuin juoda taju kankaalle ja yrittää nukkua. Myöhemmin Hanne järjestelee hänelle lisää alkoholia, yhdet isot juhlat suurlähetystöporukoissa ja kahdenkeskisen illanvieton. Alan on turta ja välinpitämätön. Hänen niskastaan löytyy patti.

Tarina saa kummasti lisää kierroksia, kun Alan suorittaa humalapäissään tämän syöpäleikkauksen itse. Tarvitaan taas taksikuskia, sitten lääkäriä. Kaiken keskellä Alan yrittää pitää KAEC:ssa notkuvan tiiminsä tyytyväisenä, luonnostelee tyttärelleen kirjettä ja haluaa uskoa viimeiseen asti, että kuningas saapuu katsomaan heidän hologramminäytöksensä.

Päivästä toiseen taksikuski Yousef auttaa Alania, kuljettaa paikasta toiseen ja selittää Alanille outoa tapakulttuuria. Alabamassa vaihto-opiskelijana ollut Yousef toimii Alanille välittäjähahmona, Sancho Panzana ja tohtori Watsonina. Mutta Yousefilla itselläänkin on pieni pulma: suhde erään miehen vaimoon, ja se suhde on päässyt myös hiukan paljastumaan. Yousef tutkii autonrämänsä pohjan aina ennen liikkellelähtöä ja pelkää kaikkea, erityisesti kännykkäänsä.

Tietenkin Yousef joutuu lopulta tilanteeseen, jossa Alanin apua tarvitaan. Vuorille pakenemisen ja absurdin ammuskelun jälkeen Alan palaa taas arkeen, odottamaan. Hän päättää käydä vielä näyttämässä niskassaan olevaa arpea lääkärille. Sitten tämä naislääkäri Zahra saakin Alanin elämänhalun palaamaan. Sen seurauksena Alan huomaa, että välitilassa elämisessä on myös omat vaaransa. Siihen voi tottua.

A Hologram for the King tuntuu kaikessa älyttömyydessään hyvin todelliselta. Juonen palaset ovat tarkoituksella rosoisia, koska liike-elämän järjettömyyksiä ei voi oikein edes kuvata muulla tavoin. Kuitenkin tarinan ylätason ratkaisut – esimerkiksi hologrammi eräänlaisena modernisoituna kangastuksena ja seksuaalinen haluttomuus siihen yhdistyvänä pettymyksen kuvana – ovat keskenään yhteensopivia ja yllättäviä. Jos kafkamaisuudesta puhuminen ei olisi niin kulunutta, voisin viitata siihenkin. Eikä kaukana ole beckettmäisyyskään. Suurten esikuviensa tavoin A Hologram for the King on yhtä aikaa koomista ja täysin vakavaa. Se huvittaa, mutta ei naurata väkisin.

Rakkaus, kuolema & kehnot ajokorttikuvat

David Shields herätti suurta huomiota vuonna 2010 julkaistulla teoksellaan Reality Hunger. A Manifesto. Erinäisistä kreditoimattomista lainauksista koostettu teos oli provokatiivinen antiromaani, julistus siitä, miten uudenaikainen kaunokirjallinen teos tulisi rakentaa – ja samalla yksi esitys sellaisesta.

Toinen puoli minussa ihasteli Reality Hungerin häikäilemätöntä orgaanisuutta ja huoletonta nokkeluutta, toinen puoli taas inhosi sen poseeraavaa luonnetta ja dogmaattista tapaa pyrkiä määrittelemään kokonaista lajia. Sitä paitsi Italo Calvinon Kuusi muistiota seuraavalle vuosituhannelle (1993, suom. 1996) tutki jo ennen internetin leviämistä hyvin samankaltaisia tulevaisuusskenaarioita; Calvino uskoi esseissään nopeuteen, keveyteen, täsmällisyyteen, näkyvyyteen ja moninaisuuteen, jotka sisältyvät myös Shieldsin arvokartalle. (Kuten kirjoitin viime kesäkuussa, hype on aina hypeä.)

Nyt Shields on julkaissut uuden teoksen, joka jatkaa siitä, mihin edeltäjä jäi. How Literature Saved My Life on Reality Hungeria henkilökohtaisempi yritys tutkia kaunokirjallisuuden merkityksiä kokevalle subjektille. Eli käytännössä kirjailijalle itselleen.

Huomaan, että ambivalenssini Shildsiä kohtaan on tallella. Toisaalta arvostan hänen pyrkimystään vakavan, henkilöön menevän kirjallisuuspohdinnan sanansaattajana. Arvostan tapaa, jolla hän käsittelee lajia: fragmentaarisuus ja luonnosmaisuus muuttuvat hänen käsissään usein luontevalla tavalla omaperäiseksi, ajatuksia herättäväksi koosteeksi. Shields ikään kuin kuratoi kirjallisuuskeskustelua, nivoo yhteen irtoajatuksia kirjallisuudesta, käy sellaista substanssiin menevää keskustelua, jota päivittäismediassa ei enää nykypäivänä käydä. Samalla näistä langanpäistä alkaa lukijalla herätä omia ajatuksia, jotka täyttävät fragmenttien välistä tilaa. Tunne on hiukan sama kuin silloin, kun huomaa kesken musiikin kuuntelun, miten ajatukset ovat olleet jossain ihan muualla jo monta minuuttia.

Toisaalta tunnen jälleen tulleeni kusetetuksi. Shields tekee tämän tahallaan! Ärsyynnyn suunnattomasti hänen omahyväisyydestään (jo alun vertaus runoilija Ben Lerneriin ”minun seuraavan sukupolven doppelgängerinäni” on kiusallinen), hänen kohtuuttomasta haudanvakavuudestaan kirjallisuuden ääressä, hänen toistuvista viittauksistaan vaimoonsa (jonka nimi on ”edelleen Laurie”), hänen toivottomasta itsekorostuksestaan (esimerkiksi typeristä pohdinnoista siitä, millaista identiteettityötä Brownin ”vähempiarvoisessa” Ivy League -eliittiyliopistossa opiskelu pakottaa ihmisen tekemään).

Kaikkineen näin totinen analyysi kirjallisuuden merkityksestä ihmiselle muuttuu tavallaan tarkoitusperiensä vastaiseksi. Se tyhjentää itse itsensä ja muuttuu latteaksi julistamiseksi:

Acutely aware of our mortal condition, I find books that simply allow us to escape existence a staggering waste of time (literature matters so much to me I can hardly stand it).

Teoksen köyhin jakso on sen pisin, ”Fifty-five works I swear by”, jossa Shields listaa itselleen tärkeät teokset. Paneutuminen ei kuulu Shieldsin hyveisiin, ja lista on yksinkertaisesti vain lista. Sen lukeminen on yhdentekevää, koska perustelut eivät pyri oikeastaan mihinkään muuhun kuin tarpeettomaan itsekorostukseen. Tavallaan koko How Literature Saved My Life on oman sanomansa vanki: Kirjallisuus on pelastanut David Shieldsin, mutta mitä siitä? Eikö koko pelastaa-sanakin ole jo niin suuri, että se hävettäisi tällaisessa yhteydessä ketä tahansa? Ei, lohdutus ei riitä – pitää tarjota pelastusta.

Kaikkineen How Literature Saved My Life on kuitenkin kiistattoman kunnianhimoinen yritys konseptoida kirjallisuuden syvintä olemusta. Muistan, että aikoinaan eräällä kirjailija Antero Viinikaisen luennolla kuulin nasevan tiivistelmän kirjallisuuden kolmesta ikuisesta aiheesta. Näihin kolmeen aiheeseen on tiivistettävissä siis koko länsimainen kirjallisuus: 1. Rakkaus on ihanaa. 2. Elämä on lyhyt. 3. Minä olen nero. Tiivistetysti ne ovat siis rakkaus, kuolema ja itsekorostus (narsismi). Juuri näiden kolmen aiheen äärellä koko tämä Shieldsinkin teos pyörii.

Shieldsin teoksen luvuilla on hienot nimet, pidän monista paljon. Samalla lukujen nimet jo paljastavat, minkä aihepiirin kanssa ollaan tekemisissä – siksi haluan siteerata ne myös tässä. Luvut ovat siis 1. Negotiating against myself (itsekehua), 2. Love is a long, close scrutiny (rakkautta), 3. Why is the human animal so sad? (kuolemaa), 4. Our ground time here will be short (kuolemaa), 5. The wound and the bow (kuolemaa), 6. All great books wind up with the writer getting his teeth bashed in (itsekehua), 7. Life v. Art (kuolemaa), 8. How literature saved my life (itsekehua).

Shields osaa myös tiivistää hienosti tämän kolmen ikuisen aiheen pohdiskelun:

What separates us is not what happens to us. Pretty much the same things happen to most of us: birth, love, bad driver’s licence photos, death. What separates us is how each of us thinks about what happens to us. That’s what I want to hear.

Rakkaus, kuolema ja huonot ajokorttikuvat. Huono pärstäkuva tosiaan harmittaa – sehän on todellisuuden avoin hyökkäys nerouden ulkoisia piirteitä vastaan.

Humankind cannot bear very much reality.

How Literature Saved My Life on siinä mielessä taattua David Shiedsiä, ettei se jätä kylmäksi. Minä inhosin koko kirjaa. Samalla jokin osa minussa piti siitä, pakotti lukemaan loppuun, kirjoittamaan ajatuksiani siitä. Sen takia suosittelen sitä jokaiselle.

Tuoli-ihmisiä ja kaaputyttöjä

Alkuvuoden hehkutetuin kaunokirjallinen teos taitaa olla George Saundersin Tenth of December. Pakko minunkin oli ottaa siitä selvää. Onhan se hieno, rosoisella tavalla epätasainen mutta silti pysäyttävä novellikokoelma.

Saundersin tekstit venyttävät häikäilemättömästi genrerajoja. Ne pohjaavat jonkinlaiseen likaiseen realismiin mutta trippailevat luontevasti myös absurdismiin, surrealismiin ja spekulatiiviseen fiktioon. Kaukana ei ole maagisen realismin sekään juonne, jossa ihmiset elävät uskomattomien asioiden keskellä mutta eivät kiinnitä outouksiin mitään huomiota.

Mielessäni Saunders asettuu sellaiseen kirjalliseen kehityskulkuun, jossa aiemmin ovat kulkeneet esimerkiksi Kurt Vonnegut ja Robert Coover. Ehkä juuri rohkeus panee arvostamaan tätä teosta, tietty häikäilemättömyys ja aihekirjon monipuolisuus. Ja tietysti häikäisevää on myös Saundersin kyky hyppiä kielen tekstilajeista toisiin, vaihtaa leuhkasta teinislangista uskottavaan, tiiviiseen päiväkirjatyyliin.

Puhun ”arvostamisesta”. Saundersin novellit ovat taidokkaita, rohkeita ja hienoja, mutta läheskään jokainen ei iskenyt täysillä omaan tunnekeskukseeni eikä saanut mieltäni laukkaamaan. Esimerkiksi teoksen aloittava ”Victory Lap” tuntuu kaikesta kielellisestä briljeerauksestaan huolimatta enemmän kokeilevalta genrehybridiltä kuin vakavalta yritykseltä hypätä ahdistellun teinitytön nahkoihin. Kahden sivun mittainen ”Sticks” kertoo lähiöisästä, joka pystyttää pihalleen krusifiksia muistuttavan pylvään, ja pylväs puetaan aina ajankohtaan sopivasti. En tajunnut tarinaa ollenkaan; minusta se oli vain tylsä, kuin kirjoituskoulun harjoitusteksti. Samoin kokoelman kolmas teksti ”Puppy” jäi minusta jotenkin... tavanomaiseksi.

Selvästi vaikuttavampi tarina oli ”Escape from Spiderhead”, joka sisältää yhdistelmän eroottista scifi-trilleriä ja medikalisoitua moraalifilosofiaa. Sen toisteinen dialogi (”Drip on?” ”Acknowledge.”) on suorastaan hypnoottista. Toki välillä koko seksifantasia tuntuu aivan Philip K. Dickin novellilta, mutta eihän se ole huono asia. ”My Chivalric Fiasco” taas kertoo keskiajan teemapuiston pomosta, joka yrittää ostaa itsensä ulos raiskaustapauksesta – sinänsä hyvä, jännitteinen tarina. ”Exhortation” on suureellinen sähköpostiviesti, jonka tuskastunut pomo lähettää alaisilleen – toimii. ”Homen” päähenkilö on Irakista palaava nuori sotilas, jolla painaa päälle post-traumaattinen stressi – vähän niin kuin Kevin Powersin taannoin lukemassani romaanissa.

Yksi novelli on kuitenkin ylitse muiden, ja se tekee teoksesta ehdottomasti lukemisen arvoisen. Kokoelman keskelle sijoitettu ”The Semplica Girl Diaries” on niin uskomaton, ettei sitä voi ohittaa.

Novellissa työelämän ja perhearjen puristuksiin jäänyt isä voittaa raaputusarvalla kymppitonnin. Se on hänelle suurinta ikinä, ja mies päättää sen kunniaksi yllättää tyttärensä Lillyn. Hän ostaa Lillylle syntymäpäivälahjaksi joukon ornamentteja heidän pihamaalleen. Lillyn ystävän Leslien pihalla on ollut kaikkein suurin muodostelma niitä, ja ne ovat tehneet tyttöön valtavan vaikutuksen.

Nämä Semplica Girl -näyttelyesineet eivät kuitenkaan ole mitä tahansa patsaita, vaan ihan oikeita ihmisiä, siirtotyöläisiä, jotka ovat lunastamassa itseään vapaaksi. Tytöt on kytketty microline-virtapiirillä yhteen räkkiin. Sen ansiosta he eivät voi karata mihinkään vaan joutuvat seisomaan Amerikan keskiluokan puutarhoissa vaurauden merkkinä.

Kaikkein huikeinta ja vavahduttavinta tarinassa on tapa, jolla Saunders kuvailee, kuinka ihmiset ovat tulleet kyvyttömiksi näkemään sitä, mikä on ilmeistä. Eihän ihmisiä voi kohdella noin! Eihän ihminen voi suostua pitämään pihallaan eläviä ihmispatsaita vain siksi, että se on mahdollista! Vai voiko? Tietenkin novelli on allegoria nykymaailmasta, jossa miljoonat paperittomat siirtolaiset tekevät mitä tahansa selviytyäkseen. Novellin hienous piilee juuri siinä, miten näiden lähitulevaisuuden ihmisten sokeus paljastuu lukijalle pala palalta. Siinä päähenkilön päiväkirjan ekonominen tyyli toimii erinomaisesti:

Maybe too excited to tell in order, plus tired after long great day. But will try.

In morning kids go off to school as usual. Greenway comes at ten. Nice guys. Big guys! One w/Mohawk. Yard done by tow (!). Roses in, fountain in, pathway in. SG truck arrives at three. SGs exit truck, stand shyly near fence while rack installed. Rack nice. Opted for ”Lexington” (mid-range in terms of price): bronze up-rights w/Colonial caps, EzyReleese levers. 

SGs already in white smocks. Microline already strung through. SGs holding microline in hands, like mountain climbers holding rope. Only no mountain (!). One squatting, others standing polite/nervous, one sniffing new roses. She gives timid wave, other says something to her, like saying: Hey, not supposed to wave. But I wave back, like saying: In this household, is o.k. to wave.

Saundersin kuvaama maailma ei ole itse asiassa edes kovin kaukana siitä, mitä on jo nähty. Muistan Sasha Baron Cohenin irvokkaasta Brüno-elokuvasta kohtauksen, jossa laulaja ja Idols-tuomari Paula Abdul saapuu haastatteluun. Yhdysvalloissa uutta uraa tekevä itävaltalainen muotitoimittaja Brüno on vuokrannut tyhjän kartanon, jossa ei ole edes tuoleja. Juuri ennen haastattelua hän keksii muuttaa joukon taloa siivoavia siirtotyöläisiä ”meksikolaisiksi tuoli-ihmisiksi”. Paula Abdul on hämmentynyt mutta istuu kaikesta huolimatta yhden meksikolaisen selän päälle.

Enempää ei tarvitse selittää: Saundersin novellin maailma on jo täällä.

We step out. SGs up now, approx. three feet off ground, smiling, swaying in slight breeze. Order, left to right: Tami (Laos), Gwen (Moldova), Lisa (Somalia), Betty (Philippines). Effect amazing. Having so often seen similar configuration in yards of others more affluent, makes own yard seem suddenly affluent, you feel different about self, as if at last you are in step with peers and time in which living.

Kaikkien silmissä erinomaisena näyttäytyvä Semplica Girls on kuitenkin konsepti, jota lahjan saaneen Lillyn kahdeksanvuotias ja kriittinen isosisko Eva ei voi sietää. Kun konfliktin siemen on kylvetty, näiden ornamenttien arvo muuttuu lopulta niin suureksi, että se uhkaa tuhota koko perheen. Mutta arvo ei ole näissä ornamentti-ihmisissä itsessään. Heillä on vain välinearvo, ei itseisarvoa eikä etenkään ihmisarvoa.

Saundersin pitkä novelli kasvaa hienoksi tutkielmaksi ihmisyydestä ja omistamisesta. Se muistuttaa, millaista pahuutta tavallinen keskiluokka voi harjoittaa sivuuttamalla asiat, joihin heidän pitäisi puuttua. Keskiluokkahan näkee aktiivisesti vain lopputuotteen ja sen tarjoaman nautinnon ja samalla sulkee silmänsä sen tuottamisen aiheuttamalta kivulta ja tuskalta.

Saunders on myös itse purkanut novelliaan osiin The New Yorker -lehden haastattelussa, jonka voi lukea lehden sivuilta. ”The Semplica Girl Diaries” vaati kirjailijalta 12 vuoden työn. Sanoisin, että kannatti.

Porttiteoriaa snobeille

Ajaudun aika ajoin keskusteluihin siitä, miksi englanninkielistä valtavirtaproosaa pitäisi suomentaa. Eivätkö kaikki fanikerholaiset kuitenkin lue uusimman Paul Austerin heti alkukielellä – kuka odottaa vuoden päivät suomennosta? Ja eikö vaikkapa Junot Díazin slangista katoa jotain olennaista käännöksen mukana?

En tarkalleen tiedä, mikä ajaa eri ihmiset lukemaan kaunokirjallisuutta. Enkä tiedä, millä tavalla kukin hankkii itselleen luettavaa. Itsestäni kuitenkin tiedän, että ilman näiden valtavirtaa edustavien teosten suomennoksia en olisi lukijana oikeastaan mitään.

Tammen Keltainen kirjasto ja Otavan kirjasto ovat olleet minulle tärkeitä niin kauan kuin olen kirjoja lukenut. Myös WSOY:n A-sarjalla eli sittemmin elvytetyllä Aikamme kertojilla on paikka sydämessäni. En olisi koskaan löytänyt suurta osaa minulle merkittävistä teoksista ilman näitä laadukkaita suomennossarjoja. Ja muita hyviä käännöksiä.

Englanninkielisen valtavirtaproosan käännösten ”hyödyttömyys” edustaa silmissäni jonkinmoista perspektiiviharhaa. Minultakin vaadittiin satojen ja taas satojen suomennosten mittainen initiaatio lajiin, ja silti vasta ulkomailla asumisen myötä aloin säännöllisesti lukea paljon proosaa englanniksi. Kaikesta huolimatta löytyy runsaasti teoksia, jotka voisin lukea alkukielellä heti niiden ilmestymisen jälkeen, mutta en lue. Kaikkea ei vain ehdi. Monesti suomennos sattuu parempaan saumaan, ja monia kirjailijoita luen suomeksi todella mielelläni.

Ian McEwan on yksi heistä. Ensimmäinen McEwan-kokemukseni oli Amsterdam, suomeksi. Kehno kirja, mielestäni edelleen heikoin hänen tuotannossaan: kankean asetelmallinen ja älyllisyydessään poseeraava. Myöhemmin Lauantai (suomeksi) palautti uskoni, ja sen jälkeen innostuin McEwanin kahdesta varhaisesta novellikokoelmasta (englanniksi). Ja kun pääsin vauhtiin, luin McEwanin kaikki siihenastiset romaanitkin alkukielellä.

Lopulta On Chesil Beach muutti suunnan. Sain käsiini suomennoksen, alkuteos jäi lukematta. Pidin käännöksestä. Sama tapahtui Solarin kohdalla. Alkuteos on edelleen lukemattomana hyllyssä, koska Polte riitti minulle suomeksi.

Ian McEwanin uusin, alkukielellä Sweet Tooth, herätti tietysti huomioni, kun se alkusyksystä ilmestyi. Vilkaisin teosta ja totesin, että se suomennetaan varmasti, en jaksa ryhtyä kahlaamaan vakoilukirjaa englanniksi. Päätös oli oikea: Juhani Lindholmin suomennos Makeannälkä (Otava) oli minulle täydellinen tapa teoksen vastaanottamiseen. En koe menettäneeni mitään olennaista, mitä alkuteos olisi ehkä voinut tarjota. Muuta kuin autenttisuuden – tai siis illuusion lontoolaisesta puheesta, kun ollaan Lontoossa.

Makeannälkä kertoo Serena Fromesta, joka värvätään parikymppisenä Cambridgestä Lontooseen turvallisuuspalvelu MI5:n palvelukseen. Matemaatikkona keskinkertainen kaunotar on intohimoinen lukija ja päätyy muutaman miessuhteen kautta kaunokirjallisiin tiedustelutehtäviin kentälle. Hänestä tulee MI5:n rahoittaman kirjallisuussäätiön edusnainen. Sitä kautta Serena saa tehtäväkseen värvätä säätiölle oikeanlaisen kirjailijan edustamaan oikeanlaisia asioita. Tietenkin Serena rakastuu tähän värväämäänsä mieheen, Tom Haleyyn. Ja siitä taas aiheutuu ongelmia – suunnaton konflikti, jonka varaan romaani rakentuu.

Makeannälän asetelmista minulle tuli voimakkaasti mieleen toinen Otavan uudehko suomennos, Jeffrey Eugenidesin The Marriage Plot (jonka suomennoksen nimeä Naimapuuhia en ikinä muista, vaikka luin kirjan suomeksi, niin olennainen tuo avioliittojuoni romaanissa on). Myös Eugenidesin romaanissa on tällainen kaunis, passiivis-aktiivinen naispäähenkilö, jota miehet saavat pyörittää mennen tullen. Näinä maailmanaikoina kyseessä on todella uhkarohkea kirjallinen strategia keski-ikäisiltä mieskirjailijoilta.

Eugenidesin romaanista en erityisemmin pitänyt, siinä oli liikaa ulkokohtaista luennointia ja filosofiseksi verhoiltua viihdehattaraa minun makuuni. Kolmen sadan sivun kohdalla olin melkeinpä samaa mieltä tästä McEwanin Makeannälästä: näyttäkää, milloin tämä teos muuttuu merkittäväksi! Kaikessa haisi meta: tässä nyt kerrotaan tarinaa brittien kirjallisuusmaailmasta, kylmän sodan kulttuuriväännöistä ja alan umpinaisuudesta 1970-luvulla, jolloin myös eräs Ian McEwan teki tuloaan kentälle. Serena Frome tuntui paikoin niin epäuskottavalta hahmolta ja hänen miessuhteensa niin löperöiltä ja koko kuvio niin yhdentekevältä, etten enää muistanut, miten taitava McEwan on sommittelemaan juonia. Makeannälän lopun paketointi oli nimittäin todella onnistunut. Runsaan 20 sivun mittainen päätöskirje lunastaa koko romaanin.

Älykäs juoniromaani taitaa olla jälleen nousussa monien hiljaisten vuosien jälkeen. Ainakin minusta tuntuu siltä, että yleisessä asenneilmastossa ironia on antanut tilaa ”vilpittömälle”. Sellaiseen maailmaan huojentavasti paikalleen loksahteleva juonikuvio sopii: kaikilla asioilla on draamassa tarkoituksensa. On taas sallittua tehdä suljetun kontekstin ratkaisuja, luoda muitakin kuin avoimia lopetuksia.

Epävarmassa maailmantilanteessa kirjallisuus tarjoaa lohduttavaa eskapismia, kun asiat tulevat kerrankin valmiiksi. Ei Jeffrey Eugenidesin edellä mainitussa Naimapuuhat-romaanissakaan keskushenkilöitä murhata järjettömästi lopussa, vaan juonen langat solmitaan kauniiksi rusetiksi paketin päälle. Akateeminen lukija saa älyllisten impulssiensa lisäksi salattua tunnetason tyydytystä. Viihteellisyys lunastetaan metatasoilla ja tarkkaavaisuutta vaativilla taustoituksilla. Sarkastisilla heitoilla varmistetaan selusta: ettei kukaan luule suoranaiseksi viihteeksi.

Naimapuuhissakin on oma metatasonsa esimerkiksi sellaiselle lukijalle, jotka haluaa vertailla sen huippuälykästä tutkijahahmoa David Foster Wallaceen, ja se sisältää myös jatkuvan sisäisen debatin 1800-luvun romanttisen kirjallisuuden tematiikasta. Makeannälässä Serenan unelmalopetus romaanille olisi yksinkertaisesti tämä: ”Tule vaimokseni.” Milloin viimeksi tällaista on voinut kirjoittaa ilman raskasta ironiaa?

Tällaisesta kulmasta katsottuna minua huvittaa, että McEwan on omistanut Makeannälän toissa vuonna edesmenneelle kollegalleen Christopher Hitchensille. Hitch oli säälimätön satiirikko, jonka ironiansävytteiseen maailmankuvaan tällainen viihdevetoisuus olisi sopinut harvinaisen huonosti (Hitch jopa aikoinaan niittasi Julian Barnesin, tuli ilmi Barnesin Slateen kirjoittamasta muistosta). Ehkä Makeannälän käsikirjoitus oli McEwanilla todella odottamassa parempia aikoja, aivan niin kuin Tom Haley romaanin sisällä ehdottaa.

Kaikkineen Ian McEwanin proosassa minua on aina hiukan häirinnyt sen korosteinen sommitelmallisuus. Kuitenkin Makeannälkä oli niin päätön, etten osannut odottaa tapaa, jolla asetelma kääntyy paikoilleen lopussa. Ehkä odotin enemmänkin tapaa, jolla olisi viitattu erään Ian McEwanin tuotantoon 1970-luvulla. Ne varhaistuotannon novellit ja ensimmäinen romaani lunastivat hänelle ansaitusti lempinimen Ian Makaaberi. Ja kun niitä teoksia vertaa Makeannälkään, nykyaika tuntuu äärimmäisen hallitulta ja siveältä.

Ehkä onkin parempi, että kaunokirjallisuuden vaarallisia paheita kokeilevat ottavat käsiinsä ensiksi nämä suomennetut teokset kuin ne novellit. On vilpittömyyden aika.

Elävänä takaisin

Olen lukenut viime aikoina paljon kirjoja, joista en ole tiennyt etukäteen mitään. Tämä ei kuulu niihin. New York Times Book of the Year, Guardian Book of the Year, Guardian First Book Award 2012, Sunday Herald Book of the Year, TLS Book of the Year, Evening Standard Book of the Year... Kevin Powersin The Yellow Birds on ollut esillä kaikkialla, enkä ole mistään lukenut pettynyttä arviota. Sitä on verrattu klassikkoihin Alastomista ja kuolleista aina Länsirintamalta ei mitään uutta -romaaniin.

Palkintohevosen tarkastelu on aina vaikeaa: joku toinen on jo nähnyt sen erinomaisuuden ja tunnistanut sen julkisesti. Yksityistä löytämisen iloa ei voi enää kokea. Toisaalta palkintohevosen kyydissä voi ajatella liittyvänsä hiljaiseen kansainväliseen yhteisöön. Tässä tapauksessa minäkin liityn Kevin Powersin romaanin ihailijoihin. Kyseessä on paras nykyaikaista sotaa käsittelevä romaani, minkä muistan lukeneeni.

The Yellow Birds alkaa kuitenkin vähän väkinäisesti. Powers (s. 1980) on itse entinen sotaveteraani ja runoilija, ja tietynlainen perinteikäs runollisuus on pinnassa romaanin kankeassa aloituksessa. Kaikki saa alkunsa Al Tafarista:

The war tried to kill us in the spring. As grass greened the plains of Niniveh and the weather warmed, we patrolled the lowslung hills beyond the cities and towns. We moved over them and through the tall grass on faith, kneading paths into the windswept growth like pioneers. While we slept, the war rubbed its thousand ribs against the ground in prayer.

Vähitellen luonteva tyyli kuitenkin löytyy, kielikuvat eivät enää dominoi kerrontaa vaan loksahtelevat paikalleen orgaaniseen kokonaisuuteen. Kaikkineen The Yellow Birds on täynnä draamallisia räjähdyksiä, iskuja ja osumia, joista läheskään kaikilla ei ole tekemistä taistelukentän todellisuuden kanssa. Sissisodan kuvauksessakin Powersin romaani näyttää, mitä nuoren ihmisen mielelle tapahtuu ääritilanteessa ja miten sellainen muuttaa ihmistä.

Romaanin päähenkilö on John Bartle, joka värväytyy 21-vuotiaana Yhdysvaltain armeijan sotilaaksi Irakiin. Hänen taisteluparikseen valikoituu 18-vuotias Daniel Murphy. He ovat siitä lähtien Bart ja Murph, erottamattomat. John lupaa Murphin äidille läksiäisjuhlassa, että tuo pojan elävänä takaisin. Poikien ryhmäjohtaja, kersantti Sterling kuulee lupauksen ja hermostuu. Yleensä kaunokirjallisessa tekstissä väkivallan uhka toimii suoran väkivallan kuvausta paremmin, mutta tällä kertaa kohtaus on niin dramaattinen, että lukijan pulssi nousee.

”You shouldn’t have done that, Private.”

”What?”

He stopped and put his hands on his hips. ”C’mon. Promises? Really? You’re making fucking promises now?” 

I was annoyed. ”I was just trying yo make her feel better, Sarge,” I said. ”It’s not a big deal.”

He knocked me to the ground quickly and hit me twice in the face, once below the eye and once directly in the mouth. I felt his knucles fold my lips under my teeth. I felt my front teeth cut into my top lip, the blood running hot and metallic into my mouth.

Vammojen ja tilanteen kuvaus vielä jatkuu tuosta, mutta varsinaisia pointteja on tässä vaiheessa kaksi: 1) sodan runollisuus on täysin kadonnut, 2) Murphin kuolema on tässä vaiheessa lukijalle varmaa.

John tekee lupauksen, jonka täyttäminen Irakissa osoittautuu mahdottomaksi. Sterling on sietämätön esimies, väkivaltainen ja häijy, mutta hänessä on myös tiettyjä todenpuhujan piirteitä, jotka herättävät alaisten vaistomaisen kunnioituksen. Päähenkilön ja Sterlingin suhde on yksi The Yellow Birdsin kantavista jännitteistä, ja se kestää hienosti loppuhuipennukseen saakka.

Romaani kulkee sujuvasti eri aikatasoissa, ja on pakko ihailla, miten Powers on rakentanut niiden välisen yhteyden. Toisessa tasossa kuljetaan vuoden 2004 syys–lokakuun aikana Al Tafarin taistelukentillä kohti Murphin kuolemaa, toisessa tasossa taas katsotaan elämää ennen komennusta loppuvuodesta 2003 ja komennuksen jälkeen aina kevääseen 2009 saakka. Tarinan kumpikin päälinja tähtää nimenomaan Murphin kohtalon selvittämiseen.

Kokonaisuudessa on myös hienoja upotuksia esimerkiksi Johnin kotiuttamista edeltäviltä päiviltä Saksan Kaiserslauternista. John vierailee katedraalissa ja tapaa papin. Ainakin omassa päässäni syntyi syvä yhteys sen välille, miten raamatullisista maisemista tullut nuorimies kokee olonsa kirkossa niin toivottomaksi:

I thought about what the priest asked and I looked around the cathedral. It was a beautiful place, most beautiful I’d seen in a long time. But it was a sad kind of beauty, like all things created to cover the ugly reason they existed. I took the pamphlet out of my pocket. The entire history of the church was written there, three pages for a thousand years. Some poor fool had had to decide what was worth remembering, had had to lay it out neatly for whomever might come along to wonder. I had less and less control over my own history each day. I suppose I could have made some kind of effort. It should have been easy to trace: this happened, I was there, that happened next, all of which led inevitably to the present moment. I could have picked up a handful of dirt from the street outside, some wax from the candle on the altarpiece, ash from the incense as it swung past. I could have wrung it out, hoping I might find an essential thing that would give meaning to this place or that time. I did not. Certainty had surrendered all its territory in my mind. I’d have just been left with a mess in my hands anyway, no more. I realized, as I stood there in the church, that there was a sharp distinction between what was remembered, what was told, and what was true. And I didn’t think I’d ever figure out which was which.

Tuossa kohdassa – kuten monissa muissakin – kertoja valmistelee huolellisesti tulevaa. Romaanin kantavana teemana on muisti, muistaminen: Murph nimittäin kuolee epäselvissä oloissa. Tapauksen peittäminen ja paljastuminen muodostaa romaanin suuren kaaren, joka on sanalla sanoen vaikuttava. Koko ajan päähenkilö perustelee ratkaisujaan, hioo päättelyketjujaan ja listaa sodan syyksi kaikelle inhimilliselle päätöksenteolle. Viimeisin muistuttaa Hemingwayn Kenelle kellot soivat -romaanin eetosta. ”Qué cosa más mala es la guerra”, Robert Jordan huokaa. Miten pahaa sota onkaan. Powersin romaanin versio samasta aiheesta kuuluu kuitenkin näin:

We were not destined to survive. The fact is we were not destined at all. The war would take whatever it could get. It was patient. It didn’t care about objectives, or boundaries, whether you were loved by many or not at all. While I slept that summer, the war came to me in my dreams and showed me its sole purpose: to go on, only to go on.

Romaanissa edetessä alkaa käydä ilmi, miten kaksijakoista kerronta on: sotakuvauksissa kertoja hyödyntää täysin tietoisesti runollisempaa metodia kuin sodan ulkopuolisissa. Ainakin minut se saa ajattelemaan niitä ensimmäiseen maailmansotaan lähteneitä taiteilijoita, joiden romanttiset illuusiot karisivat heti, kun ensimmäinen keskitys oli osunut tarpeeksi lähelle. Samalla tavalla nämä nykyajan nuoret miehet kohtaavat televisiosarjojen ja sotapelien jälkeen raa’an todellisuuden, jossa näennäisen suoraviivaisten ratkaisujen seuraukset ovatkin arvaamattomia.

The Yellow Birds on oikeastaan kuin taidokas kellokoneisto. Upeasti rakennettujen jännitteiden, osien välisen tarkan virityksen ja rajallisessa tilassa tehtyjen ratkaisujen jälkeen sitä katsoo hämmästyneenä. Siinä on totuuden ja kauneuden lisäksi ominaisuus, joka harvassa romaanissa on: se saa lukijan näkemään myös oman aikansa.