Tuoli-ihmisiä ja kaaputyttöjä

Alkuvuoden hehkutetuin kaunokirjallinen teos taitaa olla George Saundersin Tenth of December. Pakko minunkin oli ottaa siitä selvää. Onhan se hieno, rosoisella tavalla epätasainen mutta silti pysäyttävä novellikokoelma.

Saundersin tekstit venyttävät häikäilemättömästi genrerajoja. Ne pohjaavat jonkinlaiseen likaiseen realismiin mutta trippailevat luontevasti myös absurdismiin, surrealismiin ja spekulatiiviseen fiktioon. Kaukana ei ole maagisen realismin sekään juonne, jossa ihmiset elävät uskomattomien asioiden keskellä mutta eivät kiinnitä outouksiin mitään huomiota.

Mielessäni Saunders asettuu sellaiseen kirjalliseen kehityskulkuun, jossa aiemmin ovat kulkeneet esimerkiksi Kurt Vonnegut ja Robert Coover. Ehkä juuri rohkeus panee arvostamaan tätä teosta, tietty häikäilemättömyys ja aihekirjon monipuolisuus. Ja tietysti häikäisevää on myös Saundersin kyky hyppiä kielen tekstilajeista toisiin, vaihtaa leuhkasta teinislangista uskottavaan, tiiviiseen päiväkirjatyyliin.

Puhun ”arvostamisesta”. Saundersin novellit ovat taidokkaita, rohkeita ja hienoja, mutta läheskään jokainen ei iskenyt täysillä omaan tunnekeskukseeni eikä saanut mieltäni laukkaamaan. Esimerkiksi teoksen aloittava ”Victory Lap” tuntuu kaikesta kielellisestä briljeerauksestaan huolimatta enemmän kokeilevalta genrehybridiltä kuin vakavalta yritykseltä hypätä ahdistellun teinitytön nahkoihin. Kahden sivun mittainen ”Sticks” kertoo lähiöisästä, joka pystyttää pihalleen krusifiksia muistuttavan pylvään, ja pylväs puetaan aina ajankohtaan sopivasti. En tajunnut tarinaa ollenkaan; minusta se oli vain tylsä, kuin kirjoituskoulun harjoitusteksti. Samoin kokoelman kolmas teksti ”Puppy” jäi minusta jotenkin... tavanomaiseksi.

Selvästi vaikuttavampi tarina oli ”Escape from Spiderhead”, joka sisältää yhdistelmän eroottista scifi-trilleriä ja medikalisoitua moraalifilosofiaa. Sen toisteinen dialogi (”Drip on?” ”Acknowledge.”) on suorastaan hypnoottista. Toki välillä koko seksifantasia tuntuu aivan Philip K. Dickin novellilta, mutta eihän se ole huono asia. ”My Chivalric Fiasco” taas kertoo keskiajan teemapuiston pomosta, joka yrittää ostaa itsensä ulos raiskaustapauksesta – sinänsä hyvä, jännitteinen tarina. ”Exhortation” on suureellinen sähköpostiviesti, jonka tuskastunut pomo lähettää alaisilleen – toimii. ”Homen” päähenkilö on Irakista palaava nuori sotilas, jolla painaa päälle post-traumaattinen stressi – vähän niin kuin Kevin Powersin taannoin lukemassani romaanissa.

Yksi novelli on kuitenkin ylitse muiden, ja se tekee teoksesta ehdottomasti lukemisen arvoisen. Kokoelman keskelle sijoitettu ”The Semplica Girl Diaries” on niin uskomaton, ettei sitä voi ohittaa.

Novellissa työelämän ja perhearjen puristuksiin jäänyt isä voittaa raaputusarvalla kymppitonnin. Se on hänelle suurinta ikinä, ja mies päättää sen kunniaksi yllättää tyttärensä Lillyn. Hän ostaa Lillylle syntymäpäivälahjaksi joukon ornamentteja heidän pihamaalleen. Lillyn ystävän Leslien pihalla on ollut kaikkein suurin muodostelma niitä, ja ne ovat tehneet tyttöön valtavan vaikutuksen.

Nämä Semplica Girl -näyttelyesineet eivät kuitenkaan ole mitä tahansa patsaita, vaan ihan oikeita ihmisiä, siirtotyöläisiä, jotka ovat lunastamassa itseään vapaaksi. Tytöt on kytketty microline-virtapiirillä yhteen räkkiin. Sen ansiosta he eivät voi karata mihinkään vaan joutuvat seisomaan Amerikan keskiluokan puutarhoissa vaurauden merkkinä.

Kaikkein huikeinta ja vavahduttavinta tarinassa on tapa, jolla Saunders kuvailee, kuinka ihmiset ovat tulleet kyvyttömiksi näkemään sitä, mikä on ilmeistä. Eihän ihmisiä voi kohdella noin! Eihän ihminen voi suostua pitämään pihallaan eläviä ihmispatsaita vain siksi, että se on mahdollista! Vai voiko? Tietenkin novelli on allegoria nykymaailmasta, jossa miljoonat paperittomat siirtolaiset tekevät mitä tahansa selviytyäkseen. Novellin hienous piilee juuri siinä, miten näiden lähitulevaisuuden ihmisten sokeus paljastuu lukijalle pala palalta. Siinä päähenkilön päiväkirjan ekonominen tyyli toimii erinomaisesti:

Maybe too excited to tell in order, plus tired after long great day. But will try.

In morning kids go off to school as usual. Greenway comes at ten. Nice guys. Big guys! One w/Mohawk. Yard done by tow (!). Roses in, fountain in, pathway in. SG truck arrives at three. SGs exit truck, stand shyly near fence while rack installed. Rack nice. Opted for ”Lexington” (mid-range in terms of price): bronze up-rights w/Colonial caps, EzyReleese levers. 

SGs already in white smocks. Microline already strung through. SGs holding microline in hands, like mountain climbers holding rope. Only no mountain (!). One squatting, others standing polite/nervous, one sniffing new roses. She gives timid wave, other says something to her, like saying: Hey, not supposed to wave. But I wave back, like saying: In this household, is o.k. to wave.

Saundersin kuvaama maailma ei ole itse asiassa edes kovin kaukana siitä, mitä on jo nähty. Muistan Sasha Baron Cohenin irvokkaasta Brüno-elokuvasta kohtauksen, jossa laulaja ja Idols-tuomari Paula Abdul saapuu haastatteluun. Yhdysvalloissa uutta uraa tekevä itävaltalainen muotitoimittaja Brüno on vuokrannut tyhjän kartanon, jossa ei ole edes tuoleja. Juuri ennen haastattelua hän keksii muuttaa joukon taloa siivoavia siirtotyöläisiä ”meksikolaisiksi tuoli-ihmisiksi”. Paula Abdul on hämmentynyt mutta istuu kaikesta huolimatta yhden meksikolaisen selän päälle.

Enempää ei tarvitse selittää: Saundersin novellin maailma on jo täällä.

We step out. SGs up now, approx. three feet off ground, smiling, swaying in slight breeze. Order, left to right: Tami (Laos), Gwen (Moldova), Lisa (Somalia), Betty (Philippines). Effect amazing. Having so often seen similar configuration in yards of others more affluent, makes own yard seem suddenly affluent, you feel different about self, as if at last you are in step with peers and time in which living.

Kaikkien silmissä erinomaisena näyttäytyvä Semplica Girls on kuitenkin konsepti, jota lahjan saaneen Lillyn kahdeksanvuotias ja kriittinen isosisko Eva ei voi sietää. Kun konfliktin siemen on kylvetty, näiden ornamenttien arvo muuttuu lopulta niin suureksi, että se uhkaa tuhota koko perheen. Mutta arvo ei ole näissä ornamentti-ihmisissä itsessään. Heillä on vain välinearvo, ei itseisarvoa eikä etenkään ihmisarvoa.

Saundersin pitkä novelli kasvaa hienoksi tutkielmaksi ihmisyydestä ja omistamisesta. Se muistuttaa, millaista pahuutta tavallinen keskiluokka voi harjoittaa sivuuttamalla asiat, joihin heidän pitäisi puuttua. Keskiluokkahan näkee aktiivisesti vain lopputuotteen ja sen tarjoaman nautinnon ja samalla sulkee silmänsä sen tuottamisen aiheuttamalta kivulta ja tuskalta.

Saunders on myös itse purkanut novelliaan osiin The New Yorker -lehden haastattelussa, jonka voi lukea lehden sivuilta. ”The Semplica Girl Diaries” vaati kirjailijalta 12 vuoden työn. Sanoisin, että kannatti.

Porttiteoriaa snobeille

Ajaudun aika ajoin keskusteluihin siitä, miksi englanninkielistä valtavirtaproosaa pitäisi suomentaa. Eivätkö kaikki fanikerholaiset kuitenkin lue uusimman Paul Austerin heti alkukielellä – kuka odottaa vuoden päivät suomennosta? Ja eikö vaikkapa Junot Díazin slangista katoa jotain olennaista käännöksen mukana?

En tarkalleen tiedä, mikä ajaa eri ihmiset lukemaan kaunokirjallisuutta. Enkä tiedä, millä tavalla kukin hankkii itselleen luettavaa. Itsestäni kuitenkin tiedän, että ilman näiden valtavirtaa edustavien teosten suomennoksia en olisi lukijana oikeastaan mitään.

Tammen Keltainen kirjasto ja Otavan kirjasto ovat olleet minulle tärkeitä niin kauan kuin olen kirjoja lukenut. Myös WSOY:n A-sarjalla eli sittemmin elvytetyllä Aikamme kertojilla on paikka sydämessäni. En olisi koskaan löytänyt suurta osaa minulle merkittävistä teoksista ilman näitä laadukkaita suomennossarjoja. Ja muita hyviä käännöksiä.

Englanninkielisen valtavirtaproosan käännösten ”hyödyttömyys” edustaa silmissäni jonkinmoista perspektiiviharhaa. Minultakin vaadittiin satojen ja taas satojen suomennosten mittainen initiaatio lajiin, ja silti vasta ulkomailla asumisen myötä aloin säännöllisesti lukea paljon proosaa englanniksi. Kaikesta huolimatta löytyy runsaasti teoksia, jotka voisin lukea alkukielellä heti niiden ilmestymisen jälkeen, mutta en lue. Kaikkea ei vain ehdi. Monesti suomennos sattuu parempaan saumaan, ja monia kirjailijoita luen suomeksi todella mielelläni.

Ian McEwan on yksi heistä. Ensimmäinen McEwan-kokemukseni oli Amsterdam, suomeksi. Kehno kirja, mielestäni edelleen heikoin hänen tuotannossaan: kankean asetelmallinen ja älyllisyydessään poseeraava. Myöhemmin Lauantai (suomeksi) palautti uskoni, ja sen jälkeen innostuin McEwanin kahdesta varhaisesta novellikokoelmasta (englanniksi). Ja kun pääsin vauhtiin, luin McEwanin kaikki siihenastiset romaanitkin alkukielellä.

Lopulta On Chesil Beach muutti suunnan. Sain käsiini suomennoksen, alkuteos jäi lukematta. Pidin käännöksestä. Sama tapahtui Solarin kohdalla. Alkuteos on edelleen lukemattomana hyllyssä, koska Polte riitti minulle suomeksi.

Ian McEwanin uusin, alkukielellä Sweet Tooth, herätti tietysti huomioni, kun se alkusyksystä ilmestyi. Vilkaisin teosta ja totesin, että se suomennetaan varmasti, en jaksa ryhtyä kahlaamaan vakoilukirjaa englanniksi. Päätös oli oikea: Juhani Lindholmin suomennos Makeannälkä (Otava) oli minulle täydellinen tapa teoksen vastaanottamiseen. En koe menettäneeni mitään olennaista, mitä alkuteos olisi ehkä voinut tarjota. Muuta kuin autenttisuuden – tai siis illuusion lontoolaisesta puheesta, kun ollaan Lontoossa.

Makeannälkä kertoo Serena Fromesta, joka värvätään parikymppisenä Cambridgestä Lontooseen turvallisuuspalvelu MI5:n palvelukseen. Matemaatikkona keskinkertainen kaunotar on intohimoinen lukija ja päätyy muutaman miessuhteen kautta kaunokirjallisiin tiedustelutehtäviin kentälle. Hänestä tulee MI5:n rahoittaman kirjallisuussäätiön edusnainen. Sitä kautta Serena saa tehtäväkseen värvätä säätiölle oikeanlaisen kirjailijan edustamaan oikeanlaisia asioita. Tietenkin Serena rakastuu tähän värväämäänsä mieheen, Tom Haleyyn. Ja siitä taas aiheutuu ongelmia – suunnaton konflikti, jonka varaan romaani rakentuu.

Makeannälän asetelmista minulle tuli voimakkaasti mieleen toinen Otavan uudehko suomennos, Jeffrey Eugenidesin The Marriage Plot (jonka suomennoksen nimeä Naimapuuhia en ikinä muista, vaikka luin kirjan suomeksi, niin olennainen tuo avioliittojuoni romaanissa on). Myös Eugenidesin romaanissa on tällainen kaunis, passiivis-aktiivinen naispäähenkilö, jota miehet saavat pyörittää mennen tullen. Näinä maailmanaikoina kyseessä on todella uhkarohkea kirjallinen strategia keski-ikäisiltä mieskirjailijoilta.

Eugenidesin romaanista en erityisemmin pitänyt, siinä oli liikaa ulkokohtaista luennointia ja filosofiseksi verhoiltua viihdehattaraa minun makuuni. Kolmen sadan sivun kohdalla olin melkeinpä samaa mieltä tästä McEwanin Makeannälästä: näyttäkää, milloin tämä teos muuttuu merkittäväksi! Kaikessa haisi meta: tässä nyt kerrotaan tarinaa brittien kirjallisuusmaailmasta, kylmän sodan kulttuuriväännöistä ja alan umpinaisuudesta 1970-luvulla, jolloin myös eräs Ian McEwan teki tuloaan kentälle. Serena Frome tuntui paikoin niin epäuskottavalta hahmolta ja hänen miessuhteensa niin löperöiltä ja koko kuvio niin yhdentekevältä, etten enää muistanut, miten taitava McEwan on sommittelemaan juonia. Makeannälän lopun paketointi oli nimittäin todella onnistunut. Runsaan 20 sivun mittainen päätöskirje lunastaa koko romaanin.

Älykäs juoniromaani taitaa olla jälleen nousussa monien hiljaisten vuosien jälkeen. Ainakin minusta tuntuu siltä, että yleisessä asenneilmastossa ironia on antanut tilaa ”vilpittömälle”. Sellaiseen maailmaan huojentavasti paikalleen loksahteleva juonikuvio sopii: kaikilla asioilla on draamassa tarkoituksensa. On taas sallittua tehdä suljetun kontekstin ratkaisuja, luoda muitakin kuin avoimia lopetuksia.

Epävarmassa maailmantilanteessa kirjallisuus tarjoaa lohduttavaa eskapismia, kun asiat tulevat kerrankin valmiiksi. Ei Jeffrey Eugenidesin edellä mainitussa Naimapuuhat-romaanissakaan keskushenkilöitä murhata järjettömästi lopussa, vaan juonen langat solmitaan kauniiksi rusetiksi paketin päälle. Akateeminen lukija saa älyllisten impulssiensa lisäksi salattua tunnetason tyydytystä. Viihteellisyys lunastetaan metatasoilla ja tarkkaavaisuutta vaativilla taustoituksilla. Sarkastisilla heitoilla varmistetaan selusta: ettei kukaan luule suoranaiseksi viihteeksi.

Naimapuuhissakin on oma metatasonsa esimerkiksi sellaiselle lukijalle, jotka haluaa vertailla sen huippuälykästä tutkijahahmoa David Foster Wallaceen, ja se sisältää myös jatkuvan sisäisen debatin 1800-luvun romanttisen kirjallisuuden tematiikasta. Makeannälässä Serenan unelmalopetus romaanille olisi yksinkertaisesti tämä: ”Tule vaimokseni.” Milloin viimeksi tällaista on voinut kirjoittaa ilman raskasta ironiaa?

Tällaisesta kulmasta katsottuna minua huvittaa, että McEwan on omistanut Makeannälän toissa vuonna edesmenneelle kollegalleen Christopher Hitchensille. Hitch oli säälimätön satiirikko, jonka ironiansävytteiseen maailmankuvaan tällainen viihdevetoisuus olisi sopinut harvinaisen huonosti (Hitch jopa aikoinaan niittasi Julian Barnesin, tuli ilmi Barnesin Slateen kirjoittamasta muistosta). Ehkä Makeannälän käsikirjoitus oli McEwanilla todella odottamassa parempia aikoja, aivan niin kuin Tom Haley romaanin sisällä ehdottaa.

Kaikkineen Ian McEwanin proosassa minua on aina hiukan häirinnyt sen korosteinen sommitelmallisuus. Kuitenkin Makeannälkä oli niin päätön, etten osannut odottaa tapaa, jolla asetelma kääntyy paikoilleen lopussa. Ehkä odotin enemmänkin tapaa, jolla olisi viitattu erään Ian McEwanin tuotantoon 1970-luvulla. Ne varhaistuotannon novellit ja ensimmäinen romaani lunastivat hänelle ansaitusti lempinimen Ian Makaaberi. Ja kun niitä teoksia vertaa Makeannälkään, nykyaika tuntuu äärimmäisen hallitulta ja siveältä.

Ehkä onkin parempi, että kaunokirjallisuuden vaarallisia paheita kokeilevat ottavat käsiinsä ensiksi nämä suomennetut teokset kuin ne novellit. On vilpittömyyden aika.

Elävänä takaisin

Olen lukenut viime aikoina paljon kirjoja, joista en ole tiennyt etukäteen mitään. Tämä ei kuulu niihin. New York Times Book of the Year, Guardian Book of the Year, Guardian First Book Award 2012, Sunday Herald Book of the Year, TLS Book of the Year, Evening Standard Book of the Year... Kevin Powersin The Yellow Birds on ollut esillä kaikkialla, enkä ole mistään lukenut pettynyttä arviota. Sitä on verrattu klassikkoihin Alastomista ja kuolleista aina Länsirintamalta ei mitään uutta -romaaniin.

Palkintohevosen tarkastelu on aina vaikeaa: joku toinen on jo nähnyt sen erinomaisuuden ja tunnistanut sen julkisesti. Yksityistä löytämisen iloa ei voi enää kokea. Toisaalta palkintohevosen kyydissä voi ajatella liittyvänsä hiljaiseen kansainväliseen yhteisöön. Tässä tapauksessa minäkin liityn Kevin Powersin romaanin ihailijoihin. Kyseessä on paras nykyaikaista sotaa käsittelevä romaani, minkä muistan lukeneeni.

The Yellow Birds alkaa kuitenkin vähän väkinäisesti. Powers (s. 1980) on itse entinen sotaveteraani ja runoilija, ja tietynlainen perinteikäs runollisuus on pinnassa romaanin kankeassa aloituksessa. Kaikki saa alkunsa Al Tafarista:

The war tried to kill us in the spring. As grass greened the plains of Niniveh and the weather warmed, we patrolled the lowslung hills beyond the cities and towns. We moved over them and through the tall grass on faith, kneading paths into the windswept growth like pioneers. While we slept, the war rubbed its thousand ribs against the ground in prayer.

Vähitellen luonteva tyyli kuitenkin löytyy, kielikuvat eivät enää dominoi kerrontaa vaan loksahtelevat paikalleen orgaaniseen kokonaisuuteen. Kaikkineen The Yellow Birds on täynnä draamallisia räjähdyksiä, iskuja ja osumia, joista läheskään kaikilla ei ole tekemistä taistelukentän todellisuuden kanssa. Sissisodan kuvauksessakin Powersin romaani näyttää, mitä nuoren ihmisen mielelle tapahtuu ääritilanteessa ja miten sellainen muuttaa ihmistä.

Romaanin päähenkilö on John Bartle, joka värväytyy 21-vuotiaana Yhdysvaltain armeijan sotilaaksi Irakiin. Hänen taisteluparikseen valikoituu 18-vuotias Daniel Murphy. He ovat siitä lähtien Bart ja Murph, erottamattomat. John lupaa Murphin äidille läksiäisjuhlassa, että tuo pojan elävänä takaisin. Poikien ryhmäjohtaja, kersantti Sterling kuulee lupauksen ja hermostuu. Yleensä kaunokirjallisessa tekstissä väkivallan uhka toimii suoran väkivallan kuvausta paremmin, mutta tällä kertaa kohtaus on niin dramaattinen, että lukijan pulssi nousee.

”You shouldn’t have done that, Private.”

”What?”

He stopped and put his hands on his hips. ”C’mon. Promises? Really? You’re making fucking promises now?” 

I was annoyed. ”I was just trying yo make her feel better, Sarge,” I said. ”It’s not a big deal.”

He knocked me to the ground quickly and hit me twice in the face, once below the eye and once directly in the mouth. I felt his knucles fold my lips under my teeth. I felt my front teeth cut into my top lip, the blood running hot and metallic into my mouth.

Vammojen ja tilanteen kuvaus vielä jatkuu tuosta, mutta varsinaisia pointteja on tässä vaiheessa kaksi: 1) sodan runollisuus on täysin kadonnut, 2) Murphin kuolema on tässä vaiheessa lukijalle varmaa.

John tekee lupauksen, jonka täyttäminen Irakissa osoittautuu mahdottomaksi. Sterling on sietämätön esimies, väkivaltainen ja häijy, mutta hänessä on myös tiettyjä todenpuhujan piirteitä, jotka herättävät alaisten vaistomaisen kunnioituksen. Päähenkilön ja Sterlingin suhde on yksi The Yellow Birdsin kantavista jännitteistä, ja se kestää hienosti loppuhuipennukseen saakka.

Romaani kulkee sujuvasti eri aikatasoissa, ja on pakko ihailla, miten Powers on rakentanut niiden välisen yhteyden. Toisessa tasossa kuljetaan vuoden 2004 syys–lokakuun aikana Al Tafarin taistelukentillä kohti Murphin kuolemaa, toisessa tasossa taas katsotaan elämää ennen komennusta loppuvuodesta 2003 ja komennuksen jälkeen aina kevääseen 2009 saakka. Tarinan kumpikin päälinja tähtää nimenomaan Murphin kohtalon selvittämiseen.

Kokonaisuudessa on myös hienoja upotuksia esimerkiksi Johnin kotiuttamista edeltäviltä päiviltä Saksan Kaiserslauternista. John vierailee katedraalissa ja tapaa papin. Ainakin omassa päässäni syntyi syvä yhteys sen välille, miten raamatullisista maisemista tullut nuorimies kokee olonsa kirkossa niin toivottomaksi:

I thought about what the priest asked and I looked around the cathedral. It was a beautiful place, most beautiful I’d seen in a long time. But it was a sad kind of beauty, like all things created to cover the ugly reason they existed. I took the pamphlet out of my pocket. The entire history of the church was written there, three pages for a thousand years. Some poor fool had had to decide what was worth remembering, had had to lay it out neatly for whomever might come along to wonder. I had less and less control over my own history each day. I suppose I could have made some kind of effort. It should have been easy to trace: this happened, I was there, that happened next, all of which led inevitably to the present moment. I could have picked up a handful of dirt from the street outside, some wax from the candle on the altarpiece, ash from the incense as it swung past. I could have wrung it out, hoping I might find an essential thing that would give meaning to this place or that time. I did not. Certainty had surrendered all its territory in my mind. I’d have just been left with a mess in my hands anyway, no more. I realized, as I stood there in the church, that there was a sharp distinction between what was remembered, what was told, and what was true. And I didn’t think I’d ever figure out which was which.

Tuossa kohdassa – kuten monissa muissakin – kertoja valmistelee huolellisesti tulevaa. Romaanin kantavana teemana on muisti, muistaminen: Murph nimittäin kuolee epäselvissä oloissa. Tapauksen peittäminen ja paljastuminen muodostaa romaanin suuren kaaren, joka on sanalla sanoen vaikuttava. Koko ajan päähenkilö perustelee ratkaisujaan, hioo päättelyketjujaan ja listaa sodan syyksi kaikelle inhimilliselle päätöksenteolle. Viimeisin muistuttaa Hemingwayn Kenelle kellot soivat -romaanin eetosta. ”Qué cosa más mala es la guerra”, Robert Jordan huokaa. Miten pahaa sota onkaan. Powersin romaanin versio samasta aiheesta kuuluu kuitenkin näin:

We were not destined to survive. The fact is we were not destined at all. The war would take whatever it could get. It was patient. It didn’t care about objectives, or boundaries, whether you were loved by many or not at all. While I slept that summer, the war came to me in my dreams and showed me its sole purpose: to go on, only to go on.

Romaanissa edetessä alkaa käydä ilmi, miten kaksijakoista kerronta on: sotakuvauksissa kertoja hyödyntää täysin tietoisesti runollisempaa metodia kuin sodan ulkopuolisissa. Ainakin minut se saa ajattelemaan niitä ensimmäiseen maailmansotaan lähteneitä taiteilijoita, joiden romanttiset illuusiot karisivat heti, kun ensimmäinen keskitys oli osunut tarpeeksi lähelle. Samalla tavalla nämä nykyajan nuoret miehet kohtaavat televisiosarjojen ja sotapelien jälkeen raa’an todellisuuden, jossa näennäisen suoraviivaisten ratkaisujen seuraukset ovatkin arvaamattomia.

The Yellow Birds on oikeastaan kuin taidokas kellokoneisto. Upeasti rakennettujen jännitteiden, osien välisen tarkan virityksen ja rajallisessa tilassa tehtyjen ratkaisujen jälkeen sitä katsoo hämmästyneenä. Siinä on totuuden ja kauneuden lisäksi ominaisuus, joka harvassa romaanissa on: se saa lukijan näkemään myös oman aikansa.

Aloittamisen taito

Kevin Cantyn novellissa No Place in This World for You on loistava aloitusvirke: ”My son’s name is Walter, he is four years old, and he bites other children.”

Novelli kertoo kiinteistönvälittäjämiehestä, hänen graafikkovaimostaan ja heidän pojastaan. Tarina alkaa tilanteessa, jossa paljastuu, että Walter on purrut päiväkodissa toista lasta käsivarteen. Pahaksi onneksi tuon tytön vanhemmat ovat juristeja.

Päähenkilöllä on koettelemuksia myös työssään. Hänen asiakkaansa Tom ja Sally Drake ovat muuttamassa Ohiosta Arizonaan. Hän etsii heille asuntoa, mutta mikään ei tunnu kelpaavan. Vähitellen alkaa valjeta, että Drakeilla on ongelmia, jotka purkautuvat maaniseen asunnonetsintään. Päähenkilön pitäisi saada kauppa tehtyä, koska akuutit rahahuolet painavat päälle.

Olen joskus kuullut määritelmän, jonka mukaan draaman tehtävä on laittaa päähenkilönsä vittumaiseen kuseen. Cantyn novelli täyttää määritelmän.

Kiinteistönvälittäjän paine kasvaa, kun lakimies soittaa ja alkaa tiukata yksityiskohtia Walterin havaituista taipumuksista puremiseen. Tilanteessa keksitty valkoinen valhe alkaa heti aiheuttaa lisää ongelmia. Sitten vaimo kieltäytyy enää hoitamasta yksin kotona Walteria, joka on erotettu päiväkodista. Päähenkilön on pakko ottaa poika mukaan asuntonäyttöihin.

Huikeassa loppukohtauksessa päähenkilö on tyhjässä asunnossa yhdessä poikansa Walterin ja Sally Draken kanssa. En muista lukeneeni pitkään aikaan niin vaikuttavaa yksittäistä kohtausta. Sen jälkeen olo oli typertynyt. Hämmästynyt. Ällistynyt.

Kaiken kaikkiaan Kevin Cantyn novellikokoelma Where the Money Went (Knopf, 2009) on täynnä hienoja tarinoita. Törmäsin kirjaan sattumalta, en ollut kuullut Cantysta aiemmin. Jo yhden teoksen perusteella Canty (s. 1953) sijoittuu mielessäni sujuvasti jonnekin Richard Fordin ja Raymond Carverin välimaastoon – sekä tyylilajiltaan että taitotasoltaan. Etenkin novellien aloitukset nojautuvat hemingwaylais-carverilaiseen perinteeseen:

”When the thing was over, Braxton sat down at the kitchen table of his apartment and tried to figure out what they had done with the money.” (Where the Money Went)

”The summer he almost killed his brother, Lander spent working at the front desk of the University library, watching the girls go by in their summer shorts and dresses.” (The Emperor of Ice Cream)

”After you died came the year of watching television.” (They Were Expandable)

”Rossbach saw her first by accident.” (Burning Bridges, Breaking Glass)

Tematiikka pyörii yhdysvaltalaiseen tapaan vahvasti rahan, vallan ja seksin ympärillä, mutta musta huumori ja hienosti kirjoitut käänteet tekevät näistä nautittavia ja omaperäisiä. Kokonaisuutta kantaa toden tuntu, vaikka henkilöillä ja tapahtumapaikoilla on hyvinkin äärimmäisiä piireitä. Canty nojaa selvästi Carverin oppeihin, joiden mukaan teksti ei saa sisältää minkäänlaista kikkailua: mitä ällistyttävämpi tarina, sitä lakonisempi kieli.

Näin vahva aloittamisen taito herättää lukijassa vaistomaista kunnioitusta. Kaikki alkaa ensimmäisestä virkkeestä, sille ei voi sanoa vastaan. Jokaisen novellin läpi kulkee tunne, jonka Walterin kiinteistönvälittäjä-isä tuntee syvällä sisimmässään:

”Then, a few minutes later, when I am sure she is asleep and I am awake beside her and thinking about the money, she says, ”I can feel it coming.”

Ricardo Reisin gabardiinitakki

Gabardiinitakki on vaatekappale, johon muistan törmänneeni 1800- ja 1900-luvun eurooppalaisessa kirjallisuudessa monta kertaa. En ole koskaan täysin tiennyt, millaista kangasta tuo gabardiini on. Mielikuvissani se on ollut raskasta ja tiheää, vähän niin kuin gobeliini, mutta enempää en ole lähtenyt arvailemaan.

José Saramagon romaanissa Ricardo Reisin viimeinen vuosi nimihenkilö pukeutuu gabardiinitakkiin. Tuo takki on korostetussa asemassa koko romaanin ajan: sen selkämykseen ei voisi esimerkiksi kiinnittää hakaneulalla lappua, jossa pilkataan sen kantajaa, niin tiheää kangas on.

Ja koska Ricardo Reis on syntynyt kuolleen runoilijan ajatuksista, on erityisen tärkeää, että tuolla romaanihenkilöllä on tiheäkudoksinen ja painava takki. Se toimii ikään kuin vakuutena siitä, että hän todella kävelee Lissabonin kaduilla tavallisten kansalaisten keskuudessa.

Wikipedia tietää kertoa, että gabardiinin kehitti vuonna 1880 brittiläinen Thomas Burberry. Hänen nimissään myydään edelleen ylellisyystuotteita maailman rikkaille. Gabardiinikankaan tiheään kudokseen muodostuu vinoja rivejä, jotka ovat sille tunnuksenomaisia.

Saramagon idea toimii. Hänen romaaninsa päähenkilö on yksi runoilija Fernando Pessoan sivupersoonista, joita Pessoa itse kutsui heteronyymeiksi. Pessoan mielen kudoksessa on elänyt muitakin heteronyymejä, mutta kuoltuaan hän palaa nimenomaan Ricardo Reisin luokse. Loimet ja kuteet kulkevat kudoksessa myös kuoleman jälkeen.

Ricardo Reisin viimeinen vuosi ilmestyi alun perin vuonna 1984. Suomeksi se saatiin tänä syksynä, Sanna Pernun suomantamana ja Tammen kustantamana. Lopputulos on mielestäni erinomainen.

Tiedän, että moni vieroksuu Saramagon harrastamaa lörpöttelyn poetiikkaa ja tiheään pilkutettua lausevyöryä. Minusta jännitteen lataaminen ja purkaminen tapahtuvat Saramagon kielessä kuitenkin hyvin luontevasti:

”Ricardo Reis tuli alas ennen illallisaikaa, ei hänellä nälkä ollut, häntä vain kiinnosti yhtäkkiä nähdä, oliko hotelliin tullut uusia espanjalaisia, olivatko Marcenda ja isä saapuneet, hän ajatteli Marcendaa ja jopa lausui hiljaa tytön nimen, ja hän pysähtyi tarkastelemaan itseään peilistä kuin kemisti, joka on sekoittanut keskenään happoa ja emästä ja ravistaa koeputkea, lopputuloksessa ei ole paljonkaan näkemistä ellei mielikuvitus tule apuun, sekoituksesta syntynyt suola oli jo odotettavissa, tuhansia vuosia me olemme tehneet samoin, sekoittaneet keskenään tunteita, happoja ja emäksiä, miehiä ja naisia. Hän muisti, millaisella nuoren miehen innolla hän oli katsellut Marcendaa ensimmäisen kerran, silloin hän oli hokenut itselleen, että hänen vaikuttiminaan olivat tuon sydäntä särkevän sairauden herättämä myötätunto ja sääli, sivulla riippuva käsi, kalpeat, surulliset kasvot, ja hän kävi pitkän keskustelun peilin, hyvän ja pahan tiedon puun edessä, hän ei tosin kaipaa tietoa, hänelle riittää pelkkä katsominen, niin, millaisia suurenmoisia sanoja hänen kuvansa mahtavat lausua toisilleen, hänen korvansa eivät tavoita niitä, hän näkee vain kuinka peili heijastaa hänen kuvansa ja hänen huultensa liikkeen, ehkä peilissä puhutaan eri kieltä, ehkä tuon kristallinkirkkaan pinnan takana lausutaan eri sanat, jolloin niiden merkityskin on toinen, ehkä eleet vain näyttävät toistuvan kuin varjot tuossa luoksepääsemättömässä ulottuvuudessa, kunnes lopulta myös tällä puolella lausutut sanat katoavat ja muistiin jää vain muutamia katkelmia, joista ei saa muodostetuksi kokonaista lausetta, ja sen vuoksi eiliset tunteetkaan eivät olet samoja kuin tämän päivän tunteet, vaan ne ovat jääneet auttamattomasti matkalle ja ovat kuin särkyneen peilin pirstaleita, pelkkä muisto.” (Sivut 222–223.)

Särkynyt peili on romaanissa Fernando Pessoan kuva siinä missä gabardiinitakki on Ricardo Reisin. Särkyneen peilin voisi niputtaa 1980-luvun kliseisiin, ellei sekin viittaisi niin suoraan Pessoan henkilöön ja runouteen. Pessoa oli tiettävästi vaikeuksissa jakautuneen persoonallisuutensa kanssa. Lisäksi hänen luomansa runoilijat kiivailivat jatkuvasti toisiaan vastaan, kirjoittivat yleisönosastoihin ja haukkuivat toisensa monta kertaa.

Saramagon romaanissa lääkäri Ricardo Reis palaa 16 vuoden jälkeen Brasiliasta synnyinmaahansa Portugaliin. Vuoden 1935 Lissabon on kuitenkin erilainen paikka kuin se, mistä hän on lähtenyt. Salazarin diktatuurin lonkerot tempaavat hänetkin kuulusteluihin, ja uutta Eurooppaa painostaa nouseva fasismi.

Runollinen Reis pitää majaa hotelli Bragançassa ja yrittää sulkea maailman perhehotellin ulkopuolelle. Hotellisiivooja Lídia alkaa vierailla hänen huoneessaan, mutta hotellivieraisiin kuuluva Marcenda kuitenkin varastaa hänen sydämensä. Harmi vain, että Marcenda on kiinnostunut tohtorista vain lääkärinä: hän toivoo, että tohtori voisi parantaa hänen ramman kätensä.

Jos muistaa, millaisena Lídia esiintyy Fernando Pessoan kirjoittamassa Ricardo Reisin runoudessa, romantikkorunoilijan kohtalo näyttäytyy kivuliaana. Ricardo Reisin 1910-luvulla kirjoittamien oodien haaveiden kohde paljastuu lissabonilaiseksi hotellisiivoojaksi, johon runoilija ei kykene luomaan rehellistä tunnesidettä.

Saramagomainen humoristinen ulottuvuus tarinaan tulee, kun Fernando Pessoan haamu alkaa vierailla Ricardo Reisin luona. Onhan se kieltämättä huvittavaa, että kuolleen runoilijan sivupersoona elää Lissabonissa omaa elämäänsä, kun kansallisrunoilija itse on jo haudattu.

Elämä näyttää kuolleen silmin hyvinkin erilaiselta. Saramagon myöhäistuotannon Oikukkaaseen kuolemaan verrattuna tässä romaanissa kuoleman käsittely on monin verroin mielenkiintoisempaa, luontevampaa ja ovelampaa. Jos taas Saramagon tuotannon romaanihenkilöitä vertailee, Kaikkien nimien sympaattinen José-herra taitaa olla läheisin sukulaishahmo Ricardo Reisille. Kummatkin ovat täysiverisiä runoilijoita virkamiesten kaavuissa. Sitä paitsi Ricardo Reisin kyvykkyys lääkärinä on jatkuvasti epäilyksen alla, kun taas hänen runoilijuuttaan ei epäile kukaan.

Tarinan käänne tulee, kun Ricardo Reis muuttaa viimein hotelli Bragançasta omaan asuntoon – tosin jatkuvasti puheissa olevaa oman praktiikan avaamista hän lykkää jatkuvasti. Muuton jälkeen Lídia seuraa perässä, käy tekemässä viikkosiivouksia ja antamassa talon juoruilijoille jutun juurta. Lídian veli Daniel on matruusina Afonso de Albuquerquella, ja kapinalaivan kohtaloon koko tarina lopulta päättyy.

Romaanin haikeassa loppukohtauksessa Fernando Pessoa tulee hakemaan Ricardo Reisiä. ”He lähtivät huoneistosta, Fernando Pessoa huomautti vielä, Et pannut hattua päähäsi, Sinä tiedät paremmin kuin minä, että siellä ei hattuja tarvita.”

Eikä gabardiinitakkeja.

Kaksi muistoa Amerikasta

Julian Barnes kertoo uuden esseekokoelmansa eräässä tekstissä kirjailija Ford Madox Fordista, joka sattui kerran Amerikan Yhdysvalloissa Philadelphian kaupungin liepeille. Ford halusi päästä näkemään tohtori Barnesin taidekokoelman mutta sattui ottamaan yhteyttä henkilöön, joka ei edistänyt hänen asiaansa ihan toivotulla tavalla. Kun tohtori Barnesin sähke saapui Genovasta, vierailu kuivui kokoon: ”Ennemmin poltan kokoelmani kuin annan Ford Madox Fordin nähdä sen.”

Ford Madox Ford ei ollut radikaalin Kelpo sotilaan (The Good Soldier, 1915) jälkeen kovin haluttu vieras konservatiivisissa kulttuuripiireissä. Arvostettu tohtori Albert C. Barnes oli sentään keksinyt lääkkeen tippuriin ja tehnyt sillä miljoonaomaisuuden, jolla oli voinut ostella myös vähän taidetta: van Goghia, Courbet’ta, Monet’ta, Cézannea, Seurat’ta, Degas’ta, sen sellaista.

Nykyään Barnes Foundationilla on uusi hieno museorakennus Philadelphian uljaimman puistotien Benjamin Franklin Parkwayn varressa. Vanha museo sijaitsee edelleen Lower Merionissa, mutta siitä on tullut sivutoimipiste.

Tarina tohtori Barnesin ja kirjailija Fordin yhteentörmäyksestä toi mieleeni toisen philadelphialaisen instituution, Rosenbach Library & Museumin. Barnesin taidekokoelmia en ole nähnyt (en ole onnistunut siinä Ford Madox Fordia paremmin), mutta eräänä kesäisenä iltapäivänä satuin Rosenbachin ovelle Rittenhouse Squaren kulmilla Philadelphian keskustassa. Museo oli siltä päivältä sulkeutumassa, mutta työnsin jalkani oven väliin ja aloin selittää.

Mies oli nimeltään Sam. Hän oli perso kohteliaisuuksille ja imartelulle. Selitin, että olin tullut Euroopasta saakka varta vasten katsomaan James Joycen Odysseuksen käsikirjoitusta, että minun oli saatava nähdä se heidän hienossa museossaan, aikatauluni vain oli mennyt kohtuuttoman tiukaksi. Herra Sam nyökytteli vakavana selityksilleni. Museokierrokselle ei enää päässyt, hän oli siitä syvästi pahoillaan, mutta uniikin Joycen hän halusi näyttää minulle itse. Veloituksetta, silkasta kohteliaisuudesta.

Talo oli klassinen townhouse 1860-luvulta, huoneet korkeat ja tunnelma hillityn arvokas. Kuljimme hissillä neljänteen kerrokseen, ja siellä se oli. Kaksi sivua oli vitriinissä esillä, käsinkirjoitettua Odysseuksen seitsemättä versiota. Sam näytti huonetta ja osoitteli vitriinejä, selitti innokkaasti kaikesta, mistä vain tajusin kysyä. Lasikaapeissa näkyivät myös Joseph Conradin melkein koko tuotannon käsikirjoitukset. Ja sitten löytyi muutakin: inkunaabeleita, Shakespearea, Dickensin Pickwick Papersin käsin kirjoitettuja sivuja, Don Quijoten ensipainos, Bram Stokerin muistiinpanoja Draculasta. Seisoin persialaisella matolla ja ajattelin, mitä rahalla saa.

En tiedä, mitä mieltä A.S.W. Rosenbach (1976–1952) mahtoi olla Ford Madox Fordin Kelpo sotilaasta. Jos saa veikata, arvelisin, varmaan melko samansuuntainen kuin hänen aikalaisellaan tohtori Barnesilla: No approval.

En kysynyt Samilta Ford Madox Fordin perään. Ostin museon myymälästä pari kirjaa ja vedin nimeni vieraskirjaan. Astuin Delancey Placelle ja jäin katsomaan, kun tähtilippu liehui museon sisäänkäynnin yläpuolella. Ajattelin, että voisin myös vihata tätä maata, näitä pirun keräilijöitä, jotka lastaavat vitriinit täyteen kaikkea yleisesti hyväksyttyä.

* * *

Julian Barnesin tämänsyksyinen esseekokoelma Through the Window. Seventeen Essays (and one short story) herätti minussa toisenkin vahvan muiston Amerikasta. Se oli sinänsä odottamatonta, koska Barnesin esseet painottuvat jälleen pääosin Ranskaan. Itse asiassa olen aina pitänyt Barnesia korkeintaan hiukan keskitasoa parempana esseistina, kun taas romaanikirjailijana hän on säkenöivä (minkä olen aiemminkin todennut). Uudet esseet eivät muuttaneet näkemystäni, vaikka mukaan mahtui myös muutama huippuhetki.

En taaskaan muistanut, että Barnesilla on ollut niin voimakas side John Updiken tuotantoon. Jay McInerneyn muistin, samoin Lorrie Mooren, monta muutakin, mutta en tätä. Kun Barnes kuuli Updiken kuolemasta tammikuussa 2009, hänelle heräsi syvällinen tarve kunnioittaa edesmenneen mestarin muistoa. Barnes päätti lukea Updikea ja päätyi, niin kuin arvata saattaa, Jänis-kvartettiin.

Oma muistoni on peräisin Updiken kuolemaa edeltävältä vuodelta. Olin saapunut yön pimeydessä Etelä-Floridaan. Istuin ensimmäisenä aamuna ulkona aamiaisella ja nappasin käteeni Miami Heraldin. Lehdessä tuli varoittamatta eteen John Updiken haastattelu. Olin juuri lukenut parikin Jänis-romaania, tekijä oli tuttu. Tuntui omituiselta lukea tuollaista lehtijuttua juuri Floridassa, Harry ”Rabbit” Angstromin viimeisten vuosien maisemassa.

Hyväntahtoisessa jutussa Updike sai repostella ansioillaan mielin määrin, ja niitä ansioitahan tosiaan riittää: kaksi Pulitzeria, kaksi National Book Awardia, liuta muita palkintoja, kasa mitaleja, kunniakirjaa, prenikkaa... You name it. Mutta keuhkosyövästä haastattelussa ei vielä puhuttu. Siihen Updike menehtyi vuotta myöhemmin, 76-vuotiaana.

Myös Julian Barnes on omassa tarinassaan Floridassa, hän on saapunut sinne kirjakiertueen takia, ja kiertue on tulossa siellä päätökseen.

”When released from publicity duties, I would either retreat inwards to Updike’s prose, or outwards to walk ordinary American streets. This gave my reading, it felt, a deepening stereoscopy. And even when, too exhausted to do anything, I fell back on the hotel minibar and television, I found I was only replicating Harry ‘Rabbit’ Angstrom’s preferred way of ingesting politics and current events. After three weeks, both Harry and I found ourselves in Florida, ‘death’s favourite state’, as he puts it in the final volume, Rabbit at Rest. Harry died; the book ended; my tour was over.”

Minäkin lensin Floridasta kotiin, en muistellut Updiken haastattelua enää jälkikäteen. Vasta Barnesin muistot Updiken lukemisesta herättivät sen eloon.

Oikeastaan tällaiset hetket ovat parasta Through the Window’ssa. Barnes auttaa muistamaan jotain sellaista, mitä ei muuten tulisi ajatelleeksi.

Taistelun keskellä

En ole koskaan varsinaisesti ahminut kirjoja. Hurjimpina aikoina luin yli 200 kirjaa vuodessa, mutta en silti koe ahmineeni ensimmäistäkään. Yksikään kirja ei valvottanut, pystyin aina lopettamaan lukemisen. Ihmettelin ihmisiä, jotka valvoivat öisin jonkin kirjan takia. Tai kävelivät kadulla ja lukivat samalla kirjaa. Käsittämätöntä se on minusta edelleen, mutta nyt olen kuitenkin kohdannut teoksen, jonka takia en ole malttanut mennä joka ilta ajoissa nukkumaan.

Olen lukenut Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjaa. En malttaisi odottaa seuraavaa suomennosta näiden kahden kirjan jälkeen. Ja samalla Katriina Huttusen käännöstyö on ollut niin loistavaa, etten haluaisi ryhtyä kahlaamaan seuraavia osia toisella kotimaisella. Enkä soisi näkeväni käännöksessä hutilointiakaan, kun laatu on ollut tähän asti korkeaa tasoa. Ei auta kuin lusia ensi syksyyn.

Luin sarjan ensimmäisen osan vuosi sitten, enkä olisi tarttunut siihen, ellei ystäväni olisi sitä hyvin ponnekkaasti suositellut. ”Kirjallisuustapauksena”, ”kohukirjana” ja ”skandaalina” myyminen ei ole koskaan puhutellut minua, päinvastoin. Populistiset ylisanat vain herättävät voimakkaan epäluulon, jota on usein vaikea kumota. Taisteluni. Ensimmäinen kirja meni kuitenkin suojauksesta suoraan läpi.

Ykkösosa punoutui Knausgårdin alkoholisti-isän kuoleman ympärille. Kirjailijan ns. totaalinen projekti tarkoittaa, että kaikki kerrotaan suoraan, kaunistelematta, välittämättä kenenkään muun tunteista. Elämästä tulee alisteista taiteelle.

Metodi on kylmäävä, ja se on tarkoittanut Knausgårdin riitaantumista puolen sukunsa kanssa ja varmasti aiheuttanut melkoista kitkaa niin avioliitossa kuin ystävyyssuhteissa. Hitlerin teokseen viittaava kirjasarjan nimi on vähäinen provokaatio siihen verrattuna, mitä kaikkea Taisteluista löytyy.

Kuinka pahanlaatuinen munapää ihminen saa olla, jos hän kuitenkin luo munapäisyydessään kestävää taidetta? Minkä ihmisessä voi antaa anteeksi taiteen nimissä? Saako kirjailija ryöstää mitä tahansa, jos teoksen etu sitä vaatii? Saako olla Steve Jobs, jos lahjoittaa maailmalle täydellisiä vekottimia?

Kun Knausgårdia lukee, tuollaisista kysymyksistä tulee lopulta sittenkin toissijaisia: proosa on jo erkaantunut alkuperästään, irtautunut todellisuudesta omaksi maailmakseen, jossa pätevät fiktion lait. Todellisuus vain väijyy taustalla, kun kirjailijaminä purkaa kohtaamisiaan, ajatuksiaan, vääriä tekojaan, itsekkyyttään, häpeäänsä.

Ykkösosassa minuun teki vaikutuksen tapa, jolla Knausgård kuvasi nuoruutta. Pystyin helposti palauttamaan mieleen suuren joukon oman elämäni sattumuksia noilta ajoilta, eivätkä kuvatut tunteetkaan olleet vieraita. Tulin eläytyneeksi. Samaan aikaan olin ällistynyt Knausgårdin tavasta kertoa: loppuun asti hiotun normaaliproosan maailmassa tuollainen spontaani, vapaasti soljuva ja luontevasti assosioiva teksti tuntui melkein radikaalilta. Muoto oli kerrankin toissijaista suhteessa sisältöön. Ja sisällöllisesti Knausgård ei vain pakottanut lukijaa ajattelemaan vaan myös tuntemaan.

Tänä syksynä ilmestynyt Taisteluni. Toinen kirja on itsenäistä jatkoa ykköskirjalle, vaikka tuntuu jossain määrin virheelliseltä puhua jatko-osasta. Sarjan osat liikkuvat aikatasoilta toiselle limittäin, kolmannessa osassa käydään läpi lapsuus. Enemmän niitä nivoo yhteen tematiikka kuin aika. Enkä muutenkaan koe lukevani varsinaista omaelämäkertaa – jollain erikoisella tavalla nämä teokset ovat tyyliltään lähempänä esseististä fiktiota kuin henkilökohtaista tilitystä. Knausgård pohtii elämää enemmän romaanityyliin kuin muistelmatyyliin. Hän tuntee jopa yllättävän vähän kaunaa eläviä ihmisiä kohtaan.

Taisteluni. Toinen kirja alkaa pitkällä jaksolla Karl Oven elämästä kolmen lapsen isänä: riittämättömyydestä, väsymyksestä, vaikeuksista raivata aikaa kirjoittamiselle, norjalaisen kyvyttömyydestä ymmärtää ruotsalaisten pyrkimystä täydellisyyteen. Sen jälkeen palataan aikaan, jolloin Karl Ove eroaa ensimmäisestä vaimostaan ja matkustaa junalla Norjasta Ruotsiin. Sieltä tarina etenee rakkaussuhteeseen Lindan kanssa ja lopulta kolmen lapsen syntymiin. Välissä ajaudutaan kaikenlaisiin selkkauksiin ihmisten kanssa: esimerkiksi Tukholman-kodin alakerran naapurina asuva venäläisnainen kuvataan erittäin sietämättömänä henkilönä.

On kirja sentään välillä myös hauska, ainakin hauskempi kuin ykkösosa. Hersyvimmillään tarina on illanistujaisissa, jossa Karl Ove, Linda, Geir, Christina, Anders ja Helena käyvät läpi elämänsä epäonnistumisia. Muotisuunnittelijana aikoinaan huipulle päässyt Christina kertoo, miten hänen viimeisen kokoelmansa esittely päättyi katastrofiin ja sitä seurasi konkurssi: mallit olivat ratsastaneet hevosilla tasangon poikki, mutta yllättäen olikin tullut rankkasade. ”Heidän hiuksensa olivat painuneet otsalle. Kaikki vaatteet olivat likomärkiä ja nuhruisia. Se oli täydellinen fiasko. Silti siinä oli jotain hienoakin. Kaikki eivät voi epäonnistua yhtä mahtipontisesti”, Christinan mies Geir kertoo.

Oikeastaan tällaisen pienenkin katkelman irrottaminen kokonaisuudesta latistaa tekstin. Tässä teoksessa nimenomaan tekstin määrä tuntuu olennaiselta, koska kaikki liittyy tavallaan kaikkeen. Tässä vähemmän ei ole enemmän, sanontaa täytyy muuttaa: enemmän on enemmän. Kun sisältö on hyökynyt sovitun muodon yli, ollaan uudella maaperällä. Ensimmäinen kirja sisälsi viisisataa sivua, tämä toinen on jo 639-sivuinen. Ja lisää on tulossa.

Orgaanisuus on oikeastaan se sana, joka Taisteluista tulee vahvimmin mieleen. Ankaralla kompositiolla tällaisesta vuodatuksesta voisi tulla piinallista luettavaa, mutta Knausgård on onneksi valinnut tajunnanvirtamaisen ja puheenomaisen lähestymistavan – sen ansiosta hän ei sorru luennoimaan eikä esitelmöimään. Pitkät jaksot, joissa liu’utaan aiheesta toiseen, muistuttavat jo melkein taikuutta.

”Kiukkuni oli pikkumaista, se leimahti mitättömistä syistä; mitä merkitystä on siivousvuoroilla silloin kun elämää katsoo taaksepäin ja on tilinteon aika? Lindan mielialat heittelehtivät, ja kun hän oli kaikkein alakuloisimmillaan, hän vain makasi sohvalla tai sängyssä, ja se mikä oli suhteemme alussa herättänyt huolehtimisvaistoni johti nyt kiukkuun: pitikö minun tehdä kaikki ja hän vain velttoili? Tein kyllä kaiken mutta en ehdoitta. Tein kaiken, ja minulla oli oikeus olla vihainen ja kiukkuinen, ironinen, sarkastinen, joskus raivostunut. Tämä ilottomuus levisi kauas yhteisen elämämme ytimeen. Linda sanoi pyytävänsä vain sitä että olisimme iloinen perhe. Sitä hän halusi, siitä hän haaveili, siitä että olisimme iloinen ja onnellinen perhe. Minä taas haaveilin vain siitä että hän tekisi yhtä paljon kotitöitä kuin minä. Hän sanoi että niinhän hän tekikin, ja siinä me siis olimme, kumpikin syytöksinemme, kiukkuinemme ja haaveinemme, keskellä sitä elämää mikä oli meidän elämäämme, ei kenenkään muun.” (Sivu 581.)

Itsekeskeisyydessään Taisteluni on lähtökohtaisesti pöyristyttävä. Osaamattomampi juuttuisi kirjoittamaan omasta napanöyhdästään, mutta Knausgård kykenee tekemään omista havainnoistaan harvinaisen relevantteja. Usein tuntuu siltä, että olisi kohdannut aivan saman tilanteen ja ajatellut siitä aivan samalla tavalla, mutta ei vain ole kehdannut sanoa sitä ääneen.

Knausgårdin havainnot ovat niin tarkkoja ja samalla yleispäteviä, että yksityisestä tulee yleistä. Silti se on vain hänen elämäänsä, ei kenenkään muun.