Aloittamisen taito

Kevin Cantyn novellissa No Place in This World for You on loistava aloitusvirke: ”My son’s name is Walter, he is four years old, and he bites other children.”

Novelli kertoo kiinteistönvälittäjämiehestä, hänen graafikkovaimostaan ja heidän pojastaan. Tarina alkaa tilanteessa, jossa paljastuu, että Walter on purrut päiväkodissa toista lasta käsivarteen. Pahaksi onneksi tuon tytön vanhemmat ovat juristeja.

Päähenkilöllä on koettelemuksia myös työssään. Hänen asiakkaansa Tom ja Sally Drake ovat muuttamassa Ohiosta Arizonaan. Hän etsii heille asuntoa, mutta mikään ei tunnu kelpaavan. Vähitellen alkaa valjeta, että Drakeilla on ongelmia, jotka purkautuvat maaniseen asunnonetsintään. Päähenkilön pitäisi saada kauppa tehtyä, koska akuutit rahahuolet painavat päälle.

Olen joskus kuullut määritelmän, jonka mukaan draaman tehtävä on laittaa päähenkilönsä vittumaiseen kuseen. Cantyn novelli täyttää määritelmän.

Kiinteistönvälittäjän paine kasvaa, kun lakimies soittaa ja alkaa tiukata yksityiskohtia Walterin havaituista taipumuksista puremiseen. Tilanteessa keksitty valkoinen valhe alkaa heti aiheuttaa lisää ongelmia. Sitten vaimo kieltäytyy enää hoitamasta yksin kotona Walteria, joka on erotettu päiväkodista. Päähenkilön on pakko ottaa poika mukaan asuntonäyttöihin.

Huikeassa loppukohtauksessa päähenkilö on tyhjässä asunnossa yhdessä poikansa Walterin ja Sally Draken kanssa. En muista lukeneeni pitkään aikaan niin vaikuttavaa yksittäistä kohtausta. Sen jälkeen olo oli typertynyt. Hämmästynyt. Ällistynyt.

Kaiken kaikkiaan Kevin Cantyn novellikokoelma Where the Money Went (Knopf, 2009) on täynnä hienoja tarinoita. Törmäsin kirjaan sattumalta, en ollut kuullut Cantysta aiemmin. Jo yhden teoksen perusteella Canty (s. 1953) sijoittuu mielessäni sujuvasti jonnekin Richard Fordin ja Raymond Carverin välimaastoon – sekä tyylilajiltaan että taitotasoltaan. Etenkin novellien aloitukset nojautuvat hemingwaylais-carverilaiseen perinteeseen:

”When the thing was over, Braxton sat down at the kitchen table of his apartment and tried to figure out what they had done with the money.” (Where the Money Went)

”The summer he almost killed his brother, Lander spent working at the front desk of the University library, watching the girls go by in their summer shorts and dresses.” (The Emperor of Ice Cream)

”After you died came the year of watching television.” (They Were Expandable)

”Rossbach saw her first by accident.” (Burning Bridges, Breaking Glass)

Tematiikka pyörii yhdysvaltalaiseen tapaan vahvasti rahan, vallan ja seksin ympärillä, mutta musta huumori ja hienosti kirjoitut käänteet tekevät näistä nautittavia ja omaperäisiä. Kokonaisuutta kantaa toden tuntu, vaikka henkilöillä ja tapahtumapaikoilla on hyvinkin äärimmäisiä piireitä. Canty nojaa selvästi Carverin oppeihin, joiden mukaan teksti ei saa sisältää minkäänlaista kikkailua: mitä ällistyttävämpi tarina, sitä lakonisempi kieli.

Näin vahva aloittamisen taito herättää lukijassa vaistomaista kunnioitusta. Kaikki alkaa ensimmäisestä virkkeestä, sille ei voi sanoa vastaan. Jokaisen novellin läpi kulkee tunne, jonka Walterin kiinteistönvälittäjä-isä tuntee syvällä sisimmässään:

”Then, a few minutes later, when I am sure she is asleep and I am awake beside her and thinking about the money, she says, ”I can feel it coming.”

Ricardo Reisin gabardiinitakki

Gabardiinitakki on vaatekappale, johon muistan törmänneeni 1800- ja 1900-luvun eurooppalaisessa kirjallisuudessa monta kertaa. En ole koskaan täysin tiennyt, millaista kangasta tuo gabardiini on. Mielikuvissani se on ollut raskasta ja tiheää, vähän niin kuin gobeliini, mutta enempää en ole lähtenyt arvailemaan.

José Saramagon romaanissa Ricardo Reisin viimeinen vuosi nimihenkilö pukeutuu gabardiinitakkiin. Tuo takki on korostetussa asemassa koko romaanin ajan: sen selkämykseen ei voisi esimerkiksi kiinnittää hakaneulalla lappua, jossa pilkataan sen kantajaa, niin tiheää kangas on.

Ja koska Ricardo Reis on syntynyt kuolleen runoilijan ajatuksista, on erityisen tärkeää, että tuolla romaanihenkilöllä on tiheäkudoksinen ja painava takki. Se toimii ikään kuin vakuutena siitä, että hän todella kävelee Lissabonin kaduilla tavallisten kansalaisten keskuudessa.

Wikipedia tietää kertoa, että gabardiinin kehitti vuonna 1880 brittiläinen Thomas Burberry. Hänen nimissään myydään edelleen ylellisyystuotteita maailman rikkaille. Gabardiinikankaan tiheään kudokseen muodostuu vinoja rivejä, jotka ovat sille tunnuksenomaisia.

Saramagon idea toimii. Hänen romaaninsa päähenkilö on yksi runoilija Fernando Pessoan sivupersoonista, joita Pessoa itse kutsui heteronyymeiksi. Pessoan mielen kudoksessa on elänyt muitakin heteronyymejä, mutta kuoltuaan hän palaa nimenomaan Ricardo Reisin luokse. Loimet ja kuteet kulkevat kudoksessa myös kuoleman jälkeen.

Ricardo Reisin viimeinen vuosi ilmestyi alun perin vuonna 1984. Suomeksi se saatiin tänä syksynä, Sanna Pernun suomantamana ja Tammen kustantamana. Lopputulos on mielestäni erinomainen.

Tiedän, että moni vieroksuu Saramagon harrastamaa lörpöttelyn poetiikkaa ja tiheään pilkutettua lausevyöryä. Minusta jännitteen lataaminen ja purkaminen tapahtuvat Saramagon kielessä kuitenkin hyvin luontevasti:

”Ricardo Reis tuli alas ennen illallisaikaa, ei hänellä nälkä ollut, häntä vain kiinnosti yhtäkkiä nähdä, oliko hotelliin tullut uusia espanjalaisia, olivatko Marcenda ja isä saapuneet, hän ajatteli Marcendaa ja jopa lausui hiljaa tytön nimen, ja hän pysähtyi tarkastelemaan itseään peilistä kuin kemisti, joka on sekoittanut keskenään happoa ja emästä ja ravistaa koeputkea, lopputuloksessa ei ole paljonkaan näkemistä ellei mielikuvitus tule apuun, sekoituksesta syntynyt suola oli jo odotettavissa, tuhansia vuosia me olemme tehneet samoin, sekoittaneet keskenään tunteita, happoja ja emäksiä, miehiä ja naisia. Hän muisti, millaisella nuoren miehen innolla hän oli katsellut Marcendaa ensimmäisen kerran, silloin hän oli hokenut itselleen, että hänen vaikuttiminaan olivat tuon sydäntä särkevän sairauden herättämä myötätunto ja sääli, sivulla riippuva käsi, kalpeat, surulliset kasvot, ja hän kävi pitkän keskustelun peilin, hyvän ja pahan tiedon puun edessä, hän ei tosin kaipaa tietoa, hänelle riittää pelkkä katsominen, niin, millaisia suurenmoisia sanoja hänen kuvansa mahtavat lausua toisilleen, hänen korvansa eivät tavoita niitä, hän näkee vain kuinka peili heijastaa hänen kuvansa ja hänen huultensa liikkeen, ehkä peilissä puhutaan eri kieltä, ehkä tuon kristallinkirkkaan pinnan takana lausutaan eri sanat, jolloin niiden merkityskin on toinen, ehkä eleet vain näyttävät toistuvan kuin varjot tuossa luoksepääsemättömässä ulottuvuudessa, kunnes lopulta myös tällä puolella lausutut sanat katoavat ja muistiin jää vain muutamia katkelmia, joista ei saa muodostetuksi kokonaista lausetta, ja sen vuoksi eiliset tunteetkaan eivät olet samoja kuin tämän päivän tunteet, vaan ne ovat jääneet auttamattomasti matkalle ja ovat kuin särkyneen peilin pirstaleita, pelkkä muisto.” (Sivut 222–223.)

Särkynyt peili on romaanissa Fernando Pessoan kuva siinä missä gabardiinitakki on Ricardo Reisin. Särkyneen peilin voisi niputtaa 1980-luvun kliseisiin, ellei sekin viittaisi niin suoraan Pessoan henkilöön ja runouteen. Pessoa oli tiettävästi vaikeuksissa jakautuneen persoonallisuutensa kanssa. Lisäksi hänen luomansa runoilijat kiivailivat jatkuvasti toisiaan vastaan, kirjoittivat yleisönosastoihin ja haukkuivat toisensa monta kertaa.

Saramagon romaanissa lääkäri Ricardo Reis palaa 16 vuoden jälkeen Brasiliasta synnyinmaahansa Portugaliin. Vuoden 1935 Lissabon on kuitenkin erilainen paikka kuin se, mistä hän on lähtenyt. Salazarin diktatuurin lonkerot tempaavat hänetkin kuulusteluihin, ja uutta Eurooppaa painostaa nouseva fasismi.

Runollinen Reis pitää majaa hotelli Bragançassa ja yrittää sulkea maailman perhehotellin ulkopuolelle. Hotellisiivooja Lídia alkaa vierailla hänen huoneessaan, mutta hotellivieraisiin kuuluva Marcenda kuitenkin varastaa hänen sydämensä. Harmi vain, että Marcenda on kiinnostunut tohtorista vain lääkärinä: hän toivoo, että tohtori voisi parantaa hänen ramman kätensä.

Jos muistaa, millaisena Lídia esiintyy Fernando Pessoan kirjoittamassa Ricardo Reisin runoudessa, romantikkorunoilijan kohtalo näyttäytyy kivuliaana. Ricardo Reisin 1910-luvulla kirjoittamien oodien haaveiden kohde paljastuu lissabonilaiseksi hotellisiivoojaksi, johon runoilija ei kykene luomaan rehellistä tunnesidettä.

Saramagomainen humoristinen ulottuvuus tarinaan tulee, kun Fernando Pessoan haamu alkaa vierailla Ricardo Reisin luona. Onhan se kieltämättä huvittavaa, että kuolleen runoilijan sivupersoona elää Lissabonissa omaa elämäänsä, kun kansallisrunoilija itse on jo haudattu.

Elämä näyttää kuolleen silmin hyvinkin erilaiselta. Saramagon myöhäistuotannon Oikukkaaseen kuolemaan verrattuna tässä romaanissa kuoleman käsittely on monin verroin mielenkiintoisempaa, luontevampaa ja ovelampaa. Jos taas Saramagon tuotannon romaanihenkilöitä vertailee, Kaikkien nimien sympaattinen José-herra taitaa olla läheisin sukulaishahmo Ricardo Reisille. Kummatkin ovat täysiverisiä runoilijoita virkamiesten kaavuissa. Sitä paitsi Ricardo Reisin kyvykkyys lääkärinä on jatkuvasti epäilyksen alla, kun taas hänen runoilijuuttaan ei epäile kukaan.

Tarinan käänne tulee, kun Ricardo Reis muuttaa viimein hotelli Bragançasta omaan asuntoon – tosin jatkuvasti puheissa olevaa oman praktiikan avaamista hän lykkää jatkuvasti. Muuton jälkeen Lídia seuraa perässä, käy tekemässä viikkosiivouksia ja antamassa talon juoruilijoille jutun juurta. Lídian veli Daniel on matruusina Afonso de Albuquerquella, ja kapinalaivan kohtaloon koko tarina lopulta päättyy.

Romaanin haikeassa loppukohtauksessa Fernando Pessoa tulee hakemaan Ricardo Reisiä. ”He lähtivät huoneistosta, Fernando Pessoa huomautti vielä, Et pannut hattua päähäsi, Sinä tiedät paremmin kuin minä, että siellä ei hattuja tarvita.”

Eikä gabardiinitakkeja.

Kaksi muistoa Amerikasta

Julian Barnes kertoo uuden esseekokoelmansa eräässä tekstissä kirjailija Ford Madox Fordista, joka sattui kerran Amerikan Yhdysvalloissa Philadelphian kaupungin liepeille. Ford halusi päästä näkemään tohtori Barnesin taidekokoelman mutta sattui ottamaan yhteyttä henkilöön, joka ei edistänyt hänen asiaansa ihan toivotulla tavalla. Kun tohtori Barnesin sähke saapui Genovasta, vierailu kuivui kokoon: ”Ennemmin poltan kokoelmani kuin annan Ford Madox Fordin nähdä sen.”

Ford Madox Ford ei ollut radikaalin Kelpo sotilaan (The Good Soldier, 1915) jälkeen kovin haluttu vieras konservatiivisissa kulttuuripiireissä. Arvostettu tohtori Albert C. Barnes oli sentään keksinyt lääkkeen tippuriin ja tehnyt sillä miljoonaomaisuuden, jolla oli voinut ostella myös vähän taidetta: van Goghia, Courbet’ta, Monet’ta, Cézannea, Seurat’ta, Degas’ta, sen sellaista.

Nykyään Barnes Foundationilla on uusi hieno museorakennus Philadelphian uljaimman puistotien Benjamin Franklin Parkwayn varressa. Vanha museo sijaitsee edelleen Lower Merionissa, mutta siitä on tullut sivutoimipiste.

Tarina tohtori Barnesin ja kirjailija Fordin yhteentörmäyksestä toi mieleeni toisen philadelphialaisen instituution, Rosenbach Library & Museumin. Barnesin taidekokoelmia en ole nähnyt (en ole onnistunut siinä Ford Madox Fordia paremmin), mutta eräänä kesäisenä iltapäivänä satuin Rosenbachin ovelle Rittenhouse Squaren kulmilla Philadelphian keskustassa. Museo oli siltä päivältä sulkeutumassa, mutta työnsin jalkani oven väliin ja aloin selittää.

Mies oli nimeltään Sam. Hän oli perso kohteliaisuuksille ja imartelulle. Selitin, että olin tullut Euroopasta saakka varta vasten katsomaan James Joycen Odysseuksen käsikirjoitusta, että minun oli saatava nähdä se heidän hienossa museossaan, aikatauluni vain oli mennyt kohtuuttoman tiukaksi. Herra Sam nyökytteli vakavana selityksilleni. Museokierrokselle ei enää päässyt, hän oli siitä syvästi pahoillaan, mutta uniikin Joycen hän halusi näyttää minulle itse. Veloituksetta, silkasta kohteliaisuudesta.

Talo oli klassinen townhouse 1860-luvulta, huoneet korkeat ja tunnelma hillityn arvokas. Kuljimme hissillä neljänteen kerrokseen, ja siellä se oli. Kaksi sivua oli vitriinissä esillä, käsinkirjoitettua Odysseuksen seitsemättä versiota. Sam näytti huonetta ja osoitteli vitriinejä, selitti innokkaasti kaikesta, mistä vain tajusin kysyä. Lasikaapeissa näkyivät myös Joseph Conradin melkein koko tuotannon käsikirjoitukset. Ja sitten löytyi muutakin: inkunaabeleita, Shakespearea, Dickensin Pickwick Papersin käsin kirjoitettuja sivuja, Don Quijoten ensipainos, Bram Stokerin muistiinpanoja Draculasta. Seisoin persialaisella matolla ja ajattelin, mitä rahalla saa.

En tiedä, mitä mieltä A.S.W. Rosenbach (1976–1952) mahtoi olla Ford Madox Fordin Kelpo sotilaasta. Jos saa veikata, arvelisin, varmaan melko samansuuntainen kuin hänen aikalaisellaan tohtori Barnesilla: No approval.

En kysynyt Samilta Ford Madox Fordin perään. Ostin museon myymälästä pari kirjaa ja vedin nimeni vieraskirjaan. Astuin Delancey Placelle ja jäin katsomaan, kun tähtilippu liehui museon sisäänkäynnin yläpuolella. Ajattelin, että voisin myös vihata tätä maata, näitä pirun keräilijöitä, jotka lastaavat vitriinit täyteen kaikkea yleisesti hyväksyttyä.

* * *

Julian Barnesin tämänsyksyinen esseekokoelma Through the Window. Seventeen Essays (and one short story) herätti minussa toisenkin vahvan muiston Amerikasta. Se oli sinänsä odottamatonta, koska Barnesin esseet painottuvat jälleen pääosin Ranskaan. Itse asiassa olen aina pitänyt Barnesia korkeintaan hiukan keskitasoa parempana esseistina, kun taas romaanikirjailijana hän on säkenöivä (minkä olen aiemminkin todennut). Uudet esseet eivät muuttaneet näkemystäni, vaikka mukaan mahtui myös muutama huippuhetki.

En taaskaan muistanut, että Barnesilla on ollut niin voimakas side John Updiken tuotantoon. Jay McInerneyn muistin, samoin Lorrie Mooren, monta muutakin, mutta en tätä. Kun Barnes kuuli Updiken kuolemasta tammikuussa 2009, hänelle heräsi syvällinen tarve kunnioittaa edesmenneen mestarin muistoa. Barnes päätti lukea Updikea ja päätyi, niin kuin arvata saattaa, Jänis-kvartettiin.

Oma muistoni on peräisin Updiken kuolemaa edeltävältä vuodelta. Olin saapunut yön pimeydessä Etelä-Floridaan. Istuin ensimmäisenä aamuna ulkona aamiaisella ja nappasin käteeni Miami Heraldin. Lehdessä tuli varoittamatta eteen John Updiken haastattelu. Olin juuri lukenut parikin Jänis-romaania, tekijä oli tuttu. Tuntui omituiselta lukea tuollaista lehtijuttua juuri Floridassa, Harry ”Rabbit” Angstromin viimeisten vuosien maisemassa.

Hyväntahtoisessa jutussa Updike sai repostella ansioillaan mielin määrin, ja niitä ansioitahan tosiaan riittää: kaksi Pulitzeria, kaksi National Book Awardia, liuta muita palkintoja, kasa mitaleja, kunniakirjaa, prenikkaa... You name it. Mutta keuhkosyövästä haastattelussa ei vielä puhuttu. Siihen Updike menehtyi vuotta myöhemmin, 76-vuotiaana.

Myös Julian Barnes on omassa tarinassaan Floridassa, hän on saapunut sinne kirjakiertueen takia, ja kiertue on tulossa siellä päätökseen.

”When released from publicity duties, I would either retreat inwards to Updike’s prose, or outwards to walk ordinary American streets. This gave my reading, it felt, a deepening stereoscopy. And even when, too exhausted to do anything, I fell back on the hotel minibar and television, I found I was only replicating Harry ‘Rabbit’ Angstrom’s preferred way of ingesting politics and current events. After three weeks, both Harry and I found ourselves in Florida, ‘death’s favourite state’, as he puts it in the final volume, Rabbit at Rest. Harry died; the book ended; my tour was over.”

Minäkin lensin Floridasta kotiin, en muistellut Updiken haastattelua enää jälkikäteen. Vasta Barnesin muistot Updiken lukemisesta herättivät sen eloon.

Oikeastaan tällaiset hetket ovat parasta Through the Window’ssa. Barnes auttaa muistamaan jotain sellaista, mitä ei muuten tulisi ajatelleeksi.

Taistelun keskellä

En ole koskaan varsinaisesti ahminut kirjoja. Hurjimpina aikoina luin yli 200 kirjaa vuodessa, mutta en silti koe ahmineeni ensimmäistäkään. Yksikään kirja ei valvottanut, pystyin aina lopettamaan lukemisen. Ihmettelin ihmisiä, jotka valvoivat öisin jonkin kirjan takia. Tai kävelivät kadulla ja lukivat samalla kirjaa. Käsittämätöntä se on minusta edelleen, mutta nyt olen kuitenkin kohdannut teoksen, jonka takia en ole malttanut mennä joka ilta ajoissa nukkumaan.

Olen lukenut Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjaa. En malttaisi odottaa seuraavaa suomennosta näiden kahden kirjan jälkeen. Ja samalla Katriina Huttusen käännöstyö on ollut niin loistavaa, etten haluaisi ryhtyä kahlaamaan seuraavia osia toisella kotimaisella. Enkä soisi näkeväni käännöksessä hutilointiakaan, kun laatu on ollut tähän asti korkeaa tasoa. Ei auta kuin lusia ensi syksyyn.

Luin sarjan ensimmäisen osan vuosi sitten, enkä olisi tarttunut siihen, ellei ystäväni olisi sitä hyvin ponnekkaasti suositellut. ”Kirjallisuustapauksena”, ”kohukirjana” ja ”skandaalina” myyminen ei ole koskaan puhutellut minua, päinvastoin. Populistiset ylisanat vain herättävät voimakkaan epäluulon, jota on usein vaikea kumota. Taisteluni. Ensimmäinen kirja meni kuitenkin suojauksesta suoraan läpi.

Ykkösosa punoutui Knausgårdin alkoholisti-isän kuoleman ympärille. Kirjailijan ns. totaalinen projekti tarkoittaa, että kaikki kerrotaan suoraan, kaunistelematta, välittämättä kenenkään muun tunteista. Elämästä tulee alisteista taiteelle.

Metodi on kylmäävä, ja se on tarkoittanut Knausgårdin riitaantumista puolen sukunsa kanssa ja varmasti aiheuttanut melkoista kitkaa niin avioliitossa kuin ystävyyssuhteissa. Hitlerin teokseen viittaava kirjasarjan nimi on vähäinen provokaatio siihen verrattuna, mitä kaikkea Taisteluista löytyy.

Kuinka pahanlaatuinen munapää ihminen saa olla, jos hän kuitenkin luo munapäisyydessään kestävää taidetta? Minkä ihmisessä voi antaa anteeksi taiteen nimissä? Saako kirjailija ryöstää mitä tahansa, jos teoksen etu sitä vaatii? Saako olla Steve Jobs, jos lahjoittaa maailmalle täydellisiä vekottimia?

Kun Knausgårdia lukee, tuollaisista kysymyksistä tulee lopulta sittenkin toissijaisia: proosa on jo erkaantunut alkuperästään, irtautunut todellisuudesta omaksi maailmakseen, jossa pätevät fiktion lait. Todellisuus vain väijyy taustalla, kun kirjailijaminä purkaa kohtaamisiaan, ajatuksiaan, vääriä tekojaan, itsekkyyttään, häpeäänsä.

Ykkösosassa minuun teki vaikutuksen tapa, jolla Knausgård kuvasi nuoruutta. Pystyin helposti palauttamaan mieleen suuren joukon oman elämäni sattumuksia noilta ajoilta, eivätkä kuvatut tunteetkaan olleet vieraita. Tulin eläytyneeksi. Samaan aikaan olin ällistynyt Knausgårdin tavasta kertoa: loppuun asti hiotun normaaliproosan maailmassa tuollainen spontaani, vapaasti soljuva ja luontevasti assosioiva teksti tuntui melkein radikaalilta. Muoto oli kerrankin toissijaista suhteessa sisältöön. Ja sisällöllisesti Knausgård ei vain pakottanut lukijaa ajattelemaan vaan myös tuntemaan.

Tänä syksynä ilmestynyt Taisteluni. Toinen kirja on itsenäistä jatkoa ykköskirjalle, vaikka tuntuu jossain määrin virheelliseltä puhua jatko-osasta. Sarjan osat liikkuvat aikatasoilta toiselle limittäin, kolmannessa osassa käydään läpi lapsuus. Enemmän niitä nivoo yhteen tematiikka kuin aika. Enkä muutenkaan koe lukevani varsinaista omaelämäkertaa – jollain erikoisella tavalla nämä teokset ovat tyyliltään lähempänä esseististä fiktiota kuin henkilökohtaista tilitystä. Knausgård pohtii elämää enemmän romaanityyliin kuin muistelmatyyliin. Hän tuntee jopa yllättävän vähän kaunaa eläviä ihmisiä kohtaan.

Taisteluni. Toinen kirja alkaa pitkällä jaksolla Karl Oven elämästä kolmen lapsen isänä: riittämättömyydestä, väsymyksestä, vaikeuksista raivata aikaa kirjoittamiselle, norjalaisen kyvyttömyydestä ymmärtää ruotsalaisten pyrkimystä täydellisyyteen. Sen jälkeen palataan aikaan, jolloin Karl Ove eroaa ensimmäisestä vaimostaan ja matkustaa junalla Norjasta Ruotsiin. Sieltä tarina etenee rakkaussuhteeseen Lindan kanssa ja lopulta kolmen lapsen syntymiin. Välissä ajaudutaan kaikenlaisiin selkkauksiin ihmisten kanssa: esimerkiksi Tukholman-kodin alakerran naapurina asuva venäläisnainen kuvataan erittäin sietämättömänä henkilönä.

On kirja sentään välillä myös hauska, ainakin hauskempi kuin ykkösosa. Hersyvimmillään tarina on illanistujaisissa, jossa Karl Ove, Linda, Geir, Christina, Anders ja Helena käyvät läpi elämänsä epäonnistumisia. Muotisuunnittelijana aikoinaan huipulle päässyt Christina kertoo, miten hänen viimeisen kokoelmansa esittely päättyi katastrofiin ja sitä seurasi konkurssi: mallit olivat ratsastaneet hevosilla tasangon poikki, mutta yllättäen olikin tullut rankkasade. ”Heidän hiuksensa olivat painuneet otsalle. Kaikki vaatteet olivat likomärkiä ja nuhruisia. Se oli täydellinen fiasko. Silti siinä oli jotain hienoakin. Kaikki eivät voi epäonnistua yhtä mahtipontisesti”, Christinan mies Geir kertoo.

Oikeastaan tällaisen pienenkin katkelman irrottaminen kokonaisuudesta latistaa tekstin. Tässä teoksessa nimenomaan tekstin määrä tuntuu olennaiselta, koska kaikki liittyy tavallaan kaikkeen. Tässä vähemmän ei ole enemmän, sanontaa täytyy muuttaa: enemmän on enemmän. Kun sisältö on hyökynyt sovitun muodon yli, ollaan uudella maaperällä. Ensimmäinen kirja sisälsi viisisataa sivua, tämä toinen on jo 639-sivuinen. Ja lisää on tulossa.

Orgaanisuus on oikeastaan se sana, joka Taisteluista tulee vahvimmin mieleen. Ankaralla kompositiolla tällaisesta vuodatuksesta voisi tulla piinallista luettavaa, mutta Knausgård on onneksi valinnut tajunnanvirtamaisen ja puheenomaisen lähestymistavan – sen ansiosta hän ei sorru luennoimaan eikä esitelmöimään. Pitkät jaksot, joissa liu’utaan aiheesta toiseen, muistuttavat jo melkein taikuutta.

”Kiukkuni oli pikkumaista, se leimahti mitättömistä syistä; mitä merkitystä on siivousvuoroilla silloin kun elämää katsoo taaksepäin ja on tilinteon aika? Lindan mielialat heittelehtivät, ja kun hän oli kaikkein alakuloisimmillaan, hän vain makasi sohvalla tai sängyssä, ja se mikä oli suhteemme alussa herättänyt huolehtimisvaistoni johti nyt kiukkuun: pitikö minun tehdä kaikki ja hän vain velttoili? Tein kyllä kaiken mutta en ehdoitta. Tein kaiken, ja minulla oli oikeus olla vihainen ja kiukkuinen, ironinen, sarkastinen, joskus raivostunut. Tämä ilottomuus levisi kauas yhteisen elämämme ytimeen. Linda sanoi pyytävänsä vain sitä että olisimme iloinen perhe. Sitä hän halusi, siitä hän haaveili, siitä että olisimme iloinen ja onnellinen perhe. Minä taas haaveilin vain siitä että hän tekisi yhtä paljon kotitöitä kuin minä. Hän sanoi että niinhän hän tekikin, ja siinä me siis olimme, kumpikin syytöksinemme, kiukkuinemme ja haaveinemme, keskellä sitä elämää mikä oli meidän elämäämme, ei kenenkään muun.” (Sivu 581.)

Itsekeskeisyydessään Taisteluni on lähtökohtaisesti pöyristyttävä. Osaamattomampi juuttuisi kirjoittamaan omasta napanöyhdästään, mutta Knausgård kykenee tekemään omista havainnoistaan harvinaisen relevantteja. Usein tuntuu siltä, että olisi kohdannut aivan saman tilanteen ja ajatellut siitä aivan samalla tavalla, mutta ei vain ole kehdannut sanoa sitä ääneen.

Knausgårdin havainnot ovat niin tarkkoja ja samalla yleispäteviä, että yksityisestä tulee yleistä. Silti se on vain hänen elämäänsä, ei kenenkään muun.

Vastaus on Kanada

Pari vuotta sitten kirjailija Antti Tuuri kehotti minua menemään Kanadaan, koska se on kuulemma Yhdysvaltoja järkevämpi maa. Minä menin ja viihdyin.

Kanadassa on suomalaiselle jotain lähtökohtaisesti kotoista: ilma on raikas ja maisemat avarat. Aistittavissa on Yhdysvalloista tuttu sosiaalisuus ja yltäkylläisyys, mutta etelänaapurin hillitön kilpailuvietti ja yksilötason itsekkyys eivät katukuvassa juuri näy. Kanadassa on helppo olla. Sinne olisi varmasti helppo myös kadota, sulautua joukkoon, upota maisemaan.

Viimeksi mainittua tematiikkaa sisältää myös Richard Fordin uusi romaani Canada. Keväällä ilmestynyt teos tekee paluuta normaalimittaiseen, noin 400 sivun romaanimuotoon, kun edellinen The Lay of the Land pääsi hiukan paisumaan.

Täytyy myöntää, että edellisen romaanin 700 sivua amerikkalaisen arkielämän tarkkaa kuvausta oli jopa kaltaiselleni paatuneelle entusiastille melkein liikaa, varsinkin, kun tuo Bascombe-trilogian päätösosa oli mielestäni sarjan heikoin. Vastaavasti pidän sarjan aloittanutta The Sportwriteria edelleen Richard Fordin parhaana romaanina. On oikeastaan käsittämätöntä, että niin paljon kuin Fordin kirjoja on suomennettu, juuri se on jäänyt väliin. En tosin tiedä, olisiko vuonna 1986 ilmestyneen The Sportwriterin käännösoikeuksien saamisessa ollut ongelmia – vaikea sanoa.

Sijoitan Fordin mielessäni jatkumoon, jonka aiemmat merkkihenkilöt ovat John Updike, Philip Roth ja Norman Mailer. Näihin Suuriin Miesnarsisteihin viittasin jo aiemmassa merkinnässäni Rothista. Canada on oikeastaan hyvinkin edustava yhdistelmä näiden kaikkien kolmen aihepiirejä ja näkökulmia: se sisältää Updikelta tutun keski-ikäistymispohdinnan, Rothin romaanien kaltaisen muistelmarakenteen sekä Mailerille kumartavan yhteiskunta-analyysin. Amerikkalaisen lähiöarjen kuvauksen, mieheyden epäilyn ja tarinan moraliteettimuodon koen olevan velkaa heille kaikille.

Mutta onko Canada hyvä romaani? Se herättää minussa erittäin ristiriitaisia tunteita, enkä ole vieläkään täysin vakuuttunut, pidinkö siitä ja suosittelisinko sitä jollekulle. Fordia vain vähän tunteville antaisin mieluummin kouraan The Sportwriterin ja Rock Springs -novellikokoelman. Muita taas kehottaisin muistelemaan, onko Suurten Miesnarsistien tuotannoista vielä jotain keskeisiä teoksia lukematta.

Ei Canada mitenkään huono ole. Minä vain en kokenut sen ääressä minkäänlaista oivaltamisen iloa. Itse asiassa muistan lukeneeni jotain samantyyppistä jo Fordin Wildfire-romaanista (1990, suom. Roihu, Tammi 1991), joka sijoittuu samoille seuduille ja jonka päähenkilö on suunnilleen samanikäinen poika samantapaisessa perhetilanteessa.

Canadan kertoja on 15-vuotias Dell Parsons, jonka isä erotetaan Yhdysvaltain ilmavoimista ja äiti pettyy elämäänsä muuten vain. Montanan Great Fallsiin sijoittuva alkujakso kuvaa umpimielistä lähiöelämää, jonka laitamailla Dellin isä Bev diilailee varastettua lihaa. Sattumalta Bev joutuu vedätetyksi. Hän jää hämäräveikoille pahoihin velkoihin, joita ei pysty mitenkään maksamaan säädetyssä ajassa. Bevin ratkaisuna on pankkiryöstö, johon hän vetää myös Neeva-äidin mukaan.

Ryöstön suunnittelua ja toteutusta kuvaava jakso muistuttaa lähinnä jotain Elmore Leonardin käsikirjoitusta. Ulkoisten nippeleiden kuvausta riittää, vaikka toiminta sinänsä on yhtä älytöntä kuin Leonardin Out of Sightissa. Alkupuolella Canadan fokus karkailee, enkä monin paikoin pystynyt ollenkaan näkemään, mitä ihmettä Ford hakee tällä kaikella. Ehkä pyssyjen kanssa sohiminen oli jäänyt päälle The Lay of the Landin lässähtävästä loppuratkaisusta, en tiedä.

Romaani saa ryhtiä heti, kun typerä pankkiryöstö on hoidettu alta pois. Kotikadulla autoilevat etsivät tuovat kummasti jännitystä perhearkeen. Samalla Dellin kaksossisko Berner tekee lähtöä erään Rudy-nimisen retkun matkaan. Myös äiti Neeva on lähtökuopissa – tosin hän ei tiedä, mihin hän perheeltään karkaisi.

Tällaisen hahmottoman kaipuun kuvauksessa Canada on parhaimmillaan. Myös Bevin unelmat ovat monimutkaisia, eikä hänestä osaa sanoa, mitä hän lopultakin haluaa. Vanhemmat ovat jumissa varastettujen rahojen kanssa, mutta eivät osaa edes karata Montanasta. Lapsetkin tietävät kaiken, mutta heitä tilanne lähinnä askarruttaa.

Bevin ja Neevan pidätys valaisee kaiken uudella tavalla: 1960-luvun Yhdysvalloissa nämä vanhemmat joutuvat vankilaan pikkusumman varastamisesta, koska miehellä on ollut revolveri mukana. Lapset jäävät kotiin odottamaan lastensuojeluviranomaisia, mutta äiti ehtii juuri käskeä tuttavansa Mildred Remlingerin hätiin, pelastamaan Dellin ja Bernerin. Tosin siinä välissä Berner kutsuu poikaystävänsä pitämään heillä pienet juhlat, ja vähän myöhemmin Berner karkaakin jo yksin Kaliforniaan.

Varsinaisesti Canada alkaa vasta kahdensadan sivun jälkeen. Dell matkustaa Yhdysvaltojen ja Kanadan rajalle Mildredin autossa ja pohtii, mihin hän on menossa. ”It was Canada there. Indistiguishable. Same sky. Same daylight. Same air. But different. How was it possible I was going to it?”

Romaanin toinen osa tuo mieleen tietyt Paul Austerin teokset, joissa esiintyy mystinen, varakas mies. Tunnelmassa on myös jotain samaa kuin There Will Be Blood -elokuvassa, kun Mildred vie Dellin veljensä Arthur Remlingerin hoiviin Saskatchewanin Partreau’ssa sijaitsevalle maatilalle. Remlinger on eksentrinen amerikkalainen hotellinpitäjä, jolla on hämärä tausta. Dellin lähin työtoveri on Charley Quarters, jonka päätehtävänä tuntuu olevan Arthurin omituisuuden toisteleminen.

Myöhemmin syksyllä Dell siirtyy töihin Arthurin hotelliin Fort Royaliin ja haaveilee pääsystä kouluun. Dellin pyörämatkasta lähimmälle koululle syntyy itse asiassa varsin herkkä tarina. Koulu onkin nunnien pitämä tyttökoulu, jonne shakkia harrastavalla pojalla ei ole mitään asiaa.

Viimein Dell saa selville yhtä ja toista Arthurin taustasta ja tutustuu tämän taiteelliseen naisystävään Florence La Blanciin. Jakson lopussa ammuskellaan kuolettavasti pyssyllä, kuten jo romaanin ensimmäiset virkkeet ovat luvanneet: ”First, I’ll tell about the robbery our parents committed. Then about the murders, which happened later.”

Olen yrittänyt kovasti miettiä, mitä Ford ajaa takaa näiden kahden jakson yhtäläisyyksillä. Yhdysvalloissa pankkiryöstäjien jäljet törröttävät avoimessa maastossa, eikä viranomaisilla ole vaikeuksia saada syyllisiä kiinni. Laki saadaan pantua toimeen, vaikka oikeuden toteutumista sopiikin epäillä. Kanadassa rikolliset sulautuvat ympäristöön, ja jos joku tulee kyselemään perään, ruumiit uppoavat nopeasti maastoon.

Pitäisikö näistä rinnastuksista tehdä syvällisiä päätelmiä? Että rikollisten on Kanadassa hyvä olla ja elää? Että Kanada tarjoaa turvapaikan kaiken maailman pyssysankareille, joita Yhdysvallat maailmanpoliisina jahtaa? Mitä ihmettä Kanada tässä romaanissa lopulta edustaa, jotain viimeistä rajaako? En osaa sanoa. En ymmärrä.

Romaanin päätösjakso sisältää jotain, mitä en voi tällaisissa amerikkalaisissa romaaneissa käsittää oikein mitenkään. Lopussa päähenkilö kertoo elämästään vuoteen 2010 saakka, kuvailee tarinansa lähteitä, selittää äitinsä kirjoittamaa elämäntarinaa ja käy vielä tapaamassa siskoaan. Parikymmentä sivua luritellaan silkkaa resignaatiota ja pakkopullaa, jonka tarkoitus on ilmeisesti ”solmia langat yhteen”. Mitään olennaista jakso ei enää sisällä, vaan tarjolla on pelkkää lukijan tyynnyttelyä. Itse olisin pärjännyt loistavasti ilman tällaista hidastuvaa loppusuoraa, vaikka pidänkin Fordin lauseista niin paljon, ettei niiden lukeminen mitään erityistä tuskaakaan tuota.

Pienen silmäniskun Ford tekee Canadassa tuotantonsa tunteville. Hotellissa Fort Royalissa työskentelee eräs Betty Arcenault, joka esiintyy tekstissä kahdesti. Betty on kuitenkin syntyperältään filippiiniläinen, kun taas The Sportwriterissa Frank Bascomben tyttöystävä Vicki Arcenault oli Teksasista.

Jotain rutinoitunutta Canadassa on. En voi mitään, että etsin siitä koko ajan jotain ainutlaatuista, omaperäistä ja kekseliästä; petyn, kun en näe näitä ominaisuuksia. Haluaisin oivaltaa siitä jotain suurempaa kuin satunnaisen Arcenault’n. Mutta tähän on nyt tyytyminen.

Entisen nörtin tunnustuksia

Juuri nyt eletään vaikeinta aikaa vuodesta: uusia kirjoja tulee jatkuvasti, ja tuntuu, ettei mikään ahkeruus saa pinoja pienenemään. Olen lukenut ison kasan romaaneja edellisen merkintäni jälkeen, pääosin uusia kotimaisia. Vasta kun tartuin Ready Player Oneen, tajusin, että siitä haluan kirjoittaakin jotain.

Ernest Clinen maailmalla mainetta kerännyt Ready Player One on suomennettu melkeinpä tuoreeltaan, siitä kiitos Gummerukselle. Viisisataasivuinen, lähinnä scifiksi luokiteltava romaani on jo työn alla elokuvaksi. Täysiveriseksi Hollywood-tuotteeksi kirjassa on kieltämättä hyvät mahdollisuudet: siinä hyvä on todella hyvää ja paha todella pahaa, eikä oikeuden toteutumista tarvitse epäillä hetkeäkään. Jos Ready Player Onea katsoo ankaralla silmällä, se on viihteellinen, räikeän nostalgisoiva ja älyllisesti ohut. Etenkin sen henkilöhahmot ovat lapsellisia. Mutta miksi minä pidin siitä?

Taisin kadota omaan lapsuuteeni ja nuoruuteeni. Myönnän, että täsmäisku mielen nostalgiakeskukseen tekee joskus terää. Siellä nostalgian ytimessä olen kuusivuotias ja kaivan pahvilaatikosta Atari 2600 -pelikonsolin. Pelaamme veljeni ja kavereideni kanssa tuntikaupalla Space Invadersia, Pole Positionia, Freewaytä ja monia muita hittipelejä, vaikka ne alkavat olla 1980-luvun puolivälin jälkeen jo vähän vanhentuneita. Siinä tehdään ihmismieleen muistijälkiä, jotka eivät katoa.

Seitsemänvuotiaana saan vihdoin Commodore 64:n. Vapaa-aika kuluu pelaamiseen kotona ja kavereilla. Aika kuluu, koneet vaihtuvat. Ostan Amiga 500:n, sitten ensimmäisen PC:n. Nintendon matolaatikkokin muuttuu Super NESiksi ja Donkey Kong -elektroniikkapeli Gameboyn Super Mario Landiksi. Yläasteella teemme kavereiden kanssa retkiä Helsingin keskustaan, jossa sijaitsee kuuluisa Monttu, Korkeavuorenkadun maanalainen peliluola. Siellä silmäni räpsähtävät lautasiksi ennennäkemättömästä Virtua Fighterista. Sega Saturn, Neo-Geo, CD-i ja monet muut pelikonsolit tulevat tutuiksi.

Kotikulmilla kuljetamme kavereiden kanssa tietokoneita toistemme luokse, kytkemme nollakaapelin ja pelaamme ilman taukoja. Unettomia öitä aiheuttavat Doom ja Doom II, myöhemmin Quake. Lukiossa pelaan Command & Conqueria puhelinlinjoilla illasta toiseen niin, ettei meille kotiin voi kukaan edes soittaa. Välissä tuijotan Star Wars -elokuvia ja Monty Pythoneita. Roikun Telixillä purkeissa, kunnes WWW korvaa BBS:t 1990-luvun puolivälissä. Avaan ensimmäisen sähköpostiosoitteen, opettelen HTML-koodauksen perusteet, irkkaan ulkomaalaisten kanssa, rakennan tietokoneeni itse osista, ylikellotan ja säädän. Sitten tapahtuu jotain, ja yhtäkkiä tietokoneet eivät jaksa enää oikein kiinnostaa.

Nörttikulttuurin keskellä kasvaneeseen Ready Player One iskee kuin Guilen flash kick Street Fighter II:ssa. Sen juonen palikat putoilevat kuin hypnoottisesti etenevässä Tetriksessä, eikä tarinaa malttaisi millään jättää kesken.

Vuonna 2044 maapallo on ankea paikka. Oklahoma Cityn slummissa asuu Wade Watts, joka miljoonien muiden ihmisten tavoin pakenee surkeaa todellisuutta OASISiin. OASIS on eräänlainen kehittynyt versio internetistä, virtuaalinen maailma, jonka sisällä ollaan kädet datahanskoja myöten.

Kun OASISin kehittäjä ja maailman rikkain mies James Halliday kuolee, selviää, että hän on jättänyt järjestelmän sisälle pääsiäismunan. Sen löytäjä perii Hallidayn omaisuuden ja koko OASISin. Ensin pitää kuitenkin löytää kolme avainta ja avata niiden avulla kolme porttia. Viiden vuoden ankaran etsimisen ja klaanien kilpailun jälkeen ensimmäisen avaimen sattuu löytämään teini-ikäinen Wade Watts. Hänen Parzival-hahmostaan tulee yhtäkkiä universumin halutuin.

Juonen pääpaha on nimeltään IOI, Innovative Online Industries. Asianmukaiseen Star Wars -henkeen tietysti kuuluu, että IOI:n johtaja Nolan Sorrento on joutunut voiman pimeälle puolelle oltuaan ensin arvostettu pelisuunnittelija. Samaan aikaan romaanikokonaisuutta kantaa Taru sormusten herrasta -skeema, jossa kaikkein pieninkin voi pelastaa maailman.

Parzival kamppailee OASISin herruudesta, avaimista ja porttien avaamisesta yhdessä ihastusta herättävän Art3misin, parhaan ystävänsä Aechin ja samuraihenkisten Shoton ja Daiton kanssa. He osaavat 1980-luvun peliklassikot täydellisesti, muistavat Monty Python -elokuvien repliikit unissaankin, tietävät Rushin albumien pienimmät koukut. James Halliday on jättänyt Anorakin Almanakan nimellä kulkevaan päiväkirjaansa vihjeitä, joiden perusteella jokainen pääsiäismunan etsijä eli munastaja työtään tekee.

Juonen yllättävyys aiheuttaa kahtalaista liikettä lukijassa. Romaanin yllätykset ovat sisällöllisesti paikoin ihan oivaltavia, mutta kun lukija oppii odottamaan aina seuraavaa yllätystä, tuntuminen iskee. Käy niin kuin Slummien miljonääri -elokuvassa, jossa jokainen knoppitieto loksahtaa paikalleen. Siinä huomaa muuttuvansa Pavlovin koiraksi, kun ehdollistuu seuraavaan mielihyväimpulssiin.

Kun tarinasta on kaikki rönsyt karsittu, se juoksee kuin Turrican ja lentää kuin R-Type, liian sulavasti ja taitavasti, ilman sellaista umpikujaa, joka panisi lukijan ahtaalle. Vasta todellisuuden väliintulo päästää tarinan uudelle tasolle. Vaikka täytyyhän senkin yllättää, miltä ihastuttava Art3mis todella näyttää luonnossa. Ja sen, millainen on Parzivalin paras ystävä Aech, kun he eivät ole koskaan tavanneet toisiaan IRL.

Romaanin esittämä ökypaha korporaatio tarjoaa ajatuskokeen siitä, millaista hallintaa verkossa kerättävällä tiedolla voisi toteuttaa. Kun ihmiset kokevat olevansa enemmän olemassa virtuaalisesti kuin todellisuudessa, taistelu yksilön oikeuksista vaatii melkoista sankaruutta. Ilmainen hakukonekaan ei ole ilmainen.

Viihdyin suuresti Ready Player Onen parissa. Mietin sen jälkeen, onko sitä edes turha selitellä. Tietokonepelit ovat valtava teollisuudenala ja merkittävä osa modernia länsimaista kulttuuria. Kun ennen pidettiin sivistymättömänä ihmistä, joka ei ole lukenut tiettyjä länsimaiseen kaanoniin kuuluvia romaaneja, kohta samanlaista yleissivistyksen testausta voidaan alkaa harjoittaa siitä, tunteeko klassiset pelit. Mutta parasta on jättää testaamatta, koska eihän se ketään lohduta.

Nykyään hallittavien asioiden määrä on niin laaja, että jokainen ehtii koluta vain neliösentin siitä, mitä olisi tarjolla. Tänäkin syksynä jätän suurimman osan julkaistuista kirjoista lukematta.

Epäreilu lukija

Aina silloin tällöin tekee hyvää lukea jotain sellaista, mitä ei yleensä lue. Kirjakaupassa käteeni osui Geraldine Brooksin kehuttu historiallinen romaani Caleb’s Crossing.

Historialliset romaanit aiheuttavat minussa nykyään kaikkein yleisimmin sellaisen tunteen, jonka Hannu Raittila tiivisti muutamia vuosia sitten osuvasti Kirjailijaelämää-teoksessaan: perinteinen länsimainen romaani on taidemuotona stoppariin päättyvällä sivuraiteella.

Mietin tuota kuvausta tavallistakin enemmän Caleb’s Crossingin ääressä. Brooksin romaani on tavallaan lehtikritiikkien kehunsa ansainnut: se on kielellisesti taidokas, juoneltaan pääosin vetävä, käänteissään reipas, henkilökuvaukseltaan elävä, aineistoltaan tuore, teemoiltaan universaali, sisällöllisesti kaiken kaikkiaan pätevä. Teosta on suorastaan pakko arvostaa niistä edellytyksistä, jotka se on itselleen asettanut. Mutta jos muuttuu lukijana röyhkeäksi ja alkaakin vaatia historialliselta romaanilta jotain uutta, Caleb’s Crossing jää vaikeaan rakoon.

Tiedän, että tällaista epäreilua temppua ei periaatteessa saisi tehdä. Eihän kriitikkokaan saa ikinä arvostella teosta sen perusteella, mitä siinä ei ole, vaan aina pitää katsoa, mitä siinä on. Mutta kaikesta huolimatta ajauduin pohtimaan, millaisia ongelmia Brooksin sisällöllisesti pätevässä romaanissa on, esimerkiksi muodon kannalta.

Caleb’s Crossing kertoo tarinan, joka alkaa Martha’s Vineyardin saarelta vuonna 1660. Bethia Mayfield on paikallisen pastorin teini-ikäinen tytär, ahkera ja lahjakas. Isä ei päästä häntä opiskelemaan, koska isän mielestä nuoren naisen tärkeimpänä tehtävänä on valmistautua avioliittoon: mikään ei saa sekoittaa naisen ajatuksia perheen perustamisesta ja kodinhoidosta. Tyttärensä sijaan Great Harborin napamiehenä häärivä pastori-isä patistelee toistaitoista poikaansa Makepeacea opintielle, tasoittelee tietä ja junailee asioita. Sukupuolten välistä epätasa-arvoa ei voisi paljon selvemmin alleviivata.

Romaanin varsinainen kierre tulee kuitenkin Calebin kautta. Caleb Cheeshahteaumauk on Wampanoag-heimoon kuuluva nuori mies, joka sattumalta ystävystyy Bethian kanssa. Kohtaamisella on suuret seuraukset. Calebista tulee ensimmäinen Amerikan alkuperäiskansojen edustaja, joka valmistuu Harvardin yliopistosta. Siitä faktasta koko tämä romaani on kirjailijan mukaan saanut alkunsa.

Bethia toimii tarinan kertojana, ja tekstin tyyli mukailee ensin 15-vuotiaan ja sitten 17-vuotiaan tytön kirjallista kerrontaa. Äidittömäksi jäävä Bethia joutuu huolehtimaan naisen velvollisuuksista ja lopulta uhrautumaan veljensä opintojen takia. Bethia ja Makepeace lähtevät saarelta mantereelle, jotta veli pääsee opiskelemaan Cambridgeen ja sisko piikomaan paikallisen oppimestarin huusholliin. Bethian lahjat eivät jää huomaamatta mestari Corlettiltakaan, mutta paljon mitään ei ole tehtävissä: naisen ei ole sopivaa ottaa osaa opetukseen 1660-luvun Massachusettsissa. Kun mestari tajuaa ryhtyä naittamaan poikaansa Samuelia Bethialle, paljastuu, että kotisaarella isoisä onkin jo veljen kanssa järjestellyt avioliiton kotiin palaavalle tytölle. Käännettä seuraava avioliittojuoni on klassinen, viimeistä piirtoa myöten.

Bethia tuntee voimakasta vetoa Wampanoagien elämäntyyliin ja tapoihin, kun omassa kulttuurissa naiselle on tarjolla vain naitettavan osa. Samalla Caleb tekee suurta matkaa metsästäjästä oppineeksi mieheksi, joka tuntee länsimaisen sivilisaation vaiheet ja latinan kielen taivutusmuodot. Eeppinen tarina päättyy Great Harboriin, jossa yli 60-vuotias Bethia tekee tiliä elämänsä käänteistä Calebin valmistumisen jälkeen ja valmistautuu jättämään tämän maailman.

Ihan hyvältähän tämä romaani kuulostaa, eikö? Sisällöllisesti pätevä, niinhän jo sanoin. Mutta ongelmaton se ei todellakaan ole. Teos sisältää pitkiä jaksoja, joissa kuvaillaan aikakauden olosuhteita, tapakulttuuria, alkuperäiskansoja ja kaikkea sellaista, josta lukijalla oletetaan olevan heikot ennakkotiedot. Nämä Bethian suulla kerrotut luennot ovat keskimäärin useiden sivujen mittaisia. Huomasin rasittuvani moisen normaaliproosan ääressä. Suvaitsen kirjallisuudessa monenlaisia tyylejä, mutta saarnaamista ja luennointia en kestä.

Toinen ydinongelma sisältyy romaanihenkilöiden sisäiseen kehitykseen ja sen ilmenemismuotoihin. Kronologisesti etenevä kerronta ja vastoinkäymisten kasvattamat ihmiset alkavat väkisinkin vetää kliseitä puoleensa, raahata niitä kerronnassa taakkana. Esimerkki: ”I felt the hot blood creeping up my neck.” Ymmärrän hyvin, että kertojana imitoi 15-vuotiaan tytön kirjallista tyyliä, mutta silti kiusaannun, kun tuollaista kuvailua jatkuu sivukaupalla.

Aina välillä havahdun tällaisissa romaaneissa siihen, miten alan lukea tahattomasti vastakarvaan ja ennakoida tulevaa: jos seuraavaksi kerrotaan, miten päähenkilön isä kuolee ja miten paljon isä on päähenkilölle merkinnyt, lopetan lukemisen. (Tässä tapauksessa en kuitenkaan lopettanut, vaikka näin kävi. Totesin sen vain valitettavaksi.)

Geraldine Brooksin aviomies Tony Horwitz julkaisi muutama vuosi sitten aivan bombastisen teoksen, nimeltään A Voyage Long And Strange.  Luin sen silloin tuoreeltaan ja olin aivan myyty: että näinkin voi kertoa. Silloin mietin, miksi meillä Suomessa ei harrasteta nykyistä enempää nonfictionia, ei tunnusteta sitä edes varsinaisesti omaksi genrekseen. Sehän antaa huikeat mahdollisuudet yhdistää tutkittuja tosiasioita ja henkilökohtaista pohdintaa ilman, että sitä pitää väkisin pukea johonkin puolivillaiseen fiktiiviseen kaapuun.

Horwitz etsii hienossa teoksessaan Amerikan syntysijoja ja kirjoittamatonta Yhdysvaltain varhaishistoriaa. Yksi kirjan hätkähdyttävimmistä kohtauksista kertoo tekijän saapumisesta Mississippi-joelle. Tarkemmin sanottuna Horwitz yrittää löytää paikan, jossa espanjalainen löytöretkeilijä Hernando de Soto ymmärsi tulleensa Mississippi-joen rantaan. Pahaksi onneksi kirjailija joutuu huomaamaan, että sillä paikalla on nykyään meksikolaisten trailer park, eikä sinne kannata mennä paikallisten mukaan aseistamattomana. Merkittävällä historiallisella paikalla juodaan tänä päivänä viinaa ja rettelöidään, välillä vähän ammuskellaankin. Tarinan opetus on, että vain tässä ajassa voi elää.

Horwitzin piirtämä kuva Yhdysvalloista on tarkka ja todellinen. Se suhteuttaa eri ajoissa tapahtuneet asiat toisiinsa. Ja sitähän hyvä historiallinen romaanikin tekee, näyttää menneisyyden meidän näkökulmastamme.

Olisi epäreilua verrata Pulitzerin voittaneen Tony Horwitzin teosta hänen vaimonsa teokseen, ellei tämäkin olisi saanut Pulitzeria. Itse asiassa Brooksin palkittu romaani March on ainoa, jonka olin lukenut hänen tuotannostaan ennen Caleb’s Crossingia. En juuri pitänyt siitä. Samalla voin ehkä paljastaa, että olen myös kuullut Brooksia livenä Amerikassa. Olin sen verran vaikuttunut naisen näkemyksistä, että luultavasti juuri siksi tartuin myös Caleb’s Crossingiin. Lisäksi olen käynyt Cambridgessä ja Harvardissa, joten... ehkä olikin aivan väistämätöntä, että luen tämän teoksen.

Juonivetoisuus on historiallisen romaanin painolasti, josta on vaikea päästä eroon. Kun historiakerronta jäsentyy tarinoiksi joka tapauksessa, perinteinen romaanimuoto ilmeisesti vielä ajaa lisäämään juonen painoarvoa. Caleb’s Crossingissa minulle olisi kuitenkin riittänyt väljempi asettelu: olisin mielelläni jättänyt monen sivuhenkilön elämäntarinan lukematta, jos olisin saanut vastineeksi edes yhden kirkkaan ja yllättävän kohtauksen, jonkinlaisen poikkeaman kaavasta. Olisin voinut tyytyä myös rikottuun kronologiaan tai ristikkäiseen kertojaratkaisuun. Tai luonnosmaisiin jaksoihin, joissa olisi niputettu juonen pakolliset osat helposti nieltävään muotoon.

Mutta saattaa olla niinkin, että Yhdysvaltain kirjamarkkinoilla menestyy paremmin, jos kykenee ripustamaan teoksensa yhden vetoavan kertojan varaan. Sellaisen, johon lukija voi ”rakastua”. Hyvä ja viisas Bethia täyttää kriteerit, eivätkä tarinan melkein kiusallisen hyväntahtoiset tarkoitusperät ainakaan vaikeuta sellaisen lukijan myötämielisyyttä, joka haluaa elää tarinan mukana.

Kaiken vastakarvaisuuden jälkeen joudun tietysti tunnustamaan, että Brooksin romaanissa on paljon arvokasta ja tärkeää. Mutta se ei juuri nyt lohduta minua.