Kirjallista vainoamista

Kun amerikkalaisen romaanin alku sijoittuu yliopiston luovan kirjoittamisen koulutukseen, tunnelma virittyy kai väistämättä melko kirjalliseksi. Ja kun opinahjon nimi on Camden College, ollaan joko Bret Easton Ellisin romaanissa tai jossain sellaisessa teoksessa, joka on erittäin tietoinen Ellisin keksimästä paikasta.

Jaime Clarken vastikään ilmestynyt Vernon Downs (Roundabout Press, 2014) on romaani Bret Easton Ellisistä ja fanista, joka raivaa tiensä hänen lähelleen. Ellis kulkee romaanissa nimellä Vernon David Downs, tuttavallisemmin siis Vernon Downs (New Yorkin osavaltiossa on muuten myös samanniminen laukkarata). Päähenkilö Charlie Martens on kirjallisuutta opiskeleva nuorimies, joka etenee määrätietoisesti kirjailijan kotiin saakka.

Kuinkahan monta Suurta Amerikkalaista Romaania on sijoitettu yliopiston kirjallisuuskoulutukseen tai sellaisen liepeille? Viime vuosina muistan lukeneeni sellaisen muun muassa Jeffrey Eugenidesilta (The Marriage Plot, 2011) ja Philip Rothilta (Indignation, 2008). Char Harbachin Pelin henki (The Art of Fielding, 2011) odottaa hyllyssäni vielä parempia aikoja. Jenkeissä campus novel on itse asiassa niin suuri genre, ettei sitä aina muistakaan näin suomalaisesta näkökulmasta. Suomessa yliopistoon sijoittuvia romaaneja nähdään toki säännöllisesti, mutta niiden asema ei ole yhtä vakiintunut kuin Yhdysvalloissa. Ei täällä tietysti ole ihan vastaavaa yliopistotasoista kirjoittajakoulutustakaan.

Jaime Clarke avaa siis romaaninsa kampuskohtauksella. Bret Easton Ellisin The Rules of Attraction (1987, suom. Vetovoiman lait) sijoittuu kampukselle, joten asetelmalle on perusteensa. Huomattava osa Clarken ratkaisuista on perusteltavissa ensisijaisesti viittauksilla Ellisiin, ja siitä voi tehdä helposti päätellä, kuinka hyvin romaani toimii omillaan. Moni ratkaisu kantaa aika heikosti, jos Ellisin tuotanto ei ole lukijalle ollenkaan tuttua.

Charlie Martens tutustuu Vernon David Downsin tuotantoon tyttöystävänsä Olivian kautta. Lontoosta Phoenixiin vaihto-opiskelijaksi tullut Olivia palvoo Downsin teoksia, ja ja kun Olivia jättää Charlien, Charlie päättää hankkia Olivian takaisin – tietenkin – Downsin avulla. Ainekset ovat kuin kunnon kampusromaanissa konsanaan: kiihkeää ja melodramaattista. Tunnelma kuitenkin muuttuu, kun Charlie lähtee tien päälle. Ensin hän matkustaa Vermontissa sijaitsevaan Camden Collegeen ja hankkii opintotoimistosta kepulikonstein Vernon Downsin yhteystiedot. Seuraava intertekstuaalinen askel on Sieppari ruispellossa, kun Charlie matkustaa herkällä mielellä New Yorkiin etsimään Vernon Downsin käsiinsä.

Vernon Downs löytyy Manhattanilta varsin helposti, ja kumman mutkattomasti Charlie myös saavuttaa kuuluisan kirjailijan luottamuksen. Downs muistuttaa tosiaan ulkoisesti monin tavoin esikuvaansa, ja hänen tuotantonsa myötäilee sitä yhtä lailla: läpimurtoromaani The Vegetable King sisältää paljon raakuuksia, joita suuren yleisön on ollut vaikea hyväksyä, ja esikoisteos Minus Numbers on huumehöyryisine juhlintoineen ollut kaksikymppisen Downsin pääsylippu kirjallisiin piireihin. (Ellisin esikoisteos Less Than Zero eli Alta nollan kulkee myös teemojensa puolesta tarinassa mukana.)

Totta kai myös Charlie Martens kirjoittaa kaunokirjallista proosaa ja näyttää tekstejään Downsille. Downs lupaa lukea Charlien novellin, antaa siitä palautteen ja suositella sitä myös agentille, jos Charlie tekee palveluksen: Charlien pitää kirjoittaa pilalle menneestä nuorisosta John F. Kennedy Jr:n George-lehteen hänen puolestaan. Charlie tekee työtä käskettyä, ja vähitellen hänestä tuleekin Downsin avustaja: hän alkaa järjestää Downsin kirjallista materiaalia Camden Collegen arkistoa varten. Ja kun Downsin ex-tyttöystävä kadottaa heidän Oscar-koiransa ja Downs lähtee etsintämatkalle, Charlie jää yksin kirjailijan kotiin.

Charlie on jo yksissä juhlissa antanut kirjallisuustoimittajan luulla häntä Vernon Downsiksi. Kun Charlie jää Manhattanin kämpille yksin, hän ikään kuin luisuu Downsiksi. Hän ei väitä kenellekään varsinaisesti mitään – hän vain jättää oikaisematta asian, kun ihmiset luulevat häntä Downsiksi. Naapureille, drinkkiseuran tarjoajille, bilekutsun tuojille ja erinäisille toimittajille hän toimittaa Downsin virkaa. Mutta Olivia ei vain ota yhteyttä. Sen sijaan moni muu ottaa, ja Charlie vetää sujuvasti menestyskirjailijan roolia niin puhelimessa, sähköpostissa kuin kirjallisilla kokkareilla. Eikä romaaniin rakennettu mise en abyme olisi mitään, ellei Charlie kohtaisi ihmistä, joka on täsmälleen samalla asialla kuin hän itse.

Tässä vaiheessa myös romaani saavuttaa lakipisteensä, Lunar Park -viittaukset tulevat käytettyä ja juonen hieno kierre tulee sellaiseen kohtaan, jossa kaikki lähtee pienenemään. Fiilis on hiukan sama kuin Sofia Coppolan hienosti alkavassa Somewhere-elokuvassa, joka päättyy dramaattisen loppuhuipennuksen sijaan ankeaan antikliimaksiin: tyhjyyden kuvaus on ratkaisun hetkellä pelkkää tyhjyyttä. Charliella on myös henkilökohtainen tragediansa, mutta kun asia lopussa tulee ilmi, sen painoarvo jää mitättömäksi. Se tuntuu kirjalliselta pelastusrenkaalta. Sen pitäisi selittää kaikki tapahtumat, mutta se on niin huonosti pohjustettu, ettei niin tapahdu.

Koko ajan Clarken romaani tuntuu sinnittelevän jossain yhdentekevyyden rajamailla. Idea on tavallaan kekseliäs, juoni kulkee tavallaan sujuvasti, kieli on tavallaan... ihan toimivaa. Mutta teos ei missään vaiheessa kasva sellaiseen mittaluokkaan, että se nousisi luomansa intertekstuaalisen verkon yläpuolelle ja näyttäisi lukijalle jotain, mikä ei olisi aivan ilmeistä. Teos velloo omassa nokkeluudessaan, mutta ei sellaisenaan kuitenkaan ihan riitä. Ainakaan minulle. Totta kai tällainen pastissi on kunnianosoitus Bret Easton Ellisin tuotannolle ja syvä kumarrus J.D. Salingerille, mutta kun pintaliito drinkkibaareissa ei saa syvyyttä edes päähenkilön menneisyyden traagisesta paljastuksesta, jotain olennaista tekstistä puuttuu. Ehkä sielu?

Toisaalta romaanin kiinnostavin ulottuvuus on oikeastaan ulkokirjallinen. Kirjan kirjoittaja Jamie Clarke on elävässä elämässä suhtautunut jossain määrin pakkomielteisesti Bret Easton Ellisiin. Hän on oikeasti hankkinut Benningtonin alumnitoimistosta epärehellisin keinoin Ellisin yhteystiedot ja keplotellut haastattelemaan Ellisiä tämän loft-asuntoon Manhattanilla. Ellis myös luki Clarken esikoisromaanin We’re So Famous (Bloomsbury USA, 2001) ja auttoi sen kanssa. Tästä kaikesta Clarke kertoi Gawkerin haastattelussa jo vuonna 2005. Silloin Vernon Downs -niminen käsikirjoitus oli ilmestynyt pdf-muodossa Ellisin fanisivustolle – mitään romaania ei vielä ollut, mitään kustannussopimuksia ei ollut edes allekirjoitettu. Romaanin päähenkilökin oli vielä nimeltään James Wells. Kului yhdeksän vuotta.

Hauskan rajamailla

Terävistä novelleistaan tunnettu yhdysvaltalainen Lorrie Moore (s. 1957) teki viime kuussa paluun ja julkaisi ensimmäisen novellikokoelmansa kuuteentoista vuoteen. Odotukset ehtivät tietysti kasvaa kohtuuttomiksi, eikä Bark olisi voinut mitenkään täyttää niitä. Edellinen Birds of America (Knopf, 1998) on vuosien varrella vakiintunut amerikkalaisen kirjallisuushistorian modernien klassikoiden kaanoniin. Välissä Moore julkaisi ristiriitaisen vastaanoton saaneen romaanin A Gate at the Stairs (Random House, 2009), mutta yhtäkään Mooren kolmesta romaanista ei pidetä novellikokoelmien tasoisina. Minulta nuo romaanit ovat vielä lukematta, mutta novellit tunnen paremmin.

Bark sisältää kahdeksan tarinaa, joista neljä tosin ilmestyi jo Collected Stories -teoksessa kuusi vuotta sitten (”Foes”, ”Paper Losses”, The Juniper Tree” ja ”Debarking”). Vain puolet teoksesta on siis uutta tekstiä, mistä voi tietysti olla hiukan pettynyt. Aihepiiri on kuitenkin kauttaaltaan tyypillistä Moorea: toisiinsa yhteyden kadottaneita ihmisiä, konfliktiherkkiä lapsia ja vanhempia, umpikujaan ajautuneita aviopareja, ajan kulumiseen havahtuvia keskiluokkaisia suorittajia. Mooren kuuluisa wit on tallella, one-linereita tipahtelee ja dialogissa on poikkeuksetta jotain kieroa ja yllättävää.

Kielellinen kunnianhimo on kuitenkin tällä kertaa mennyt osin yli, kikkailun puolelle. Oikeastaan koko teoksen nimi ja sen moniselitteinen toistuminen tarinoissa saa olon vähän kiusaantuneeksi. Sanana ’bark’ tulee esille muun muassa koiran haukkumisena (tietenkin), puiden kaarnana (tietenkin), pilvenä (”sparky bark”) ja runollisena kuvauksena aivokuoren pintarakenteesta. Viittaaminen ei kuitenkaan synnytä lukijassa oikein mitään eikä varsinaisesti edes palvele tarinoiden välistä yhteyttä. Ja kun näitä bark-viittauksia alkaa odottaa, huomio harhautuu. Lukemisesta tulee pahimmillaan vaivaannuttavaa sanabongausta.

Totta kai Bark sisältää myös paljon hyvää. Kokoelman avaa erinomainen ”Debarking”, joka alkaa aseistariisuvalla virkkeellä: ”Ira had been devorced six months and still couldn’t get his wedding ring off.” Novelli myös pitää aloituksen tason ja kehittyy arvaamattomasti. Bekka-tyttären yhteishuoltajuuden kanssa elävä Ira Milkins alkaa tapailla Zoraa, jolla on erikoinen Bruny-poika. Zora viittaa kaikessa Brunyyn, pojan esiintuloa pantataan, jännitys tiivistyy, Iraa alkaa hermostuttaa. Brunyn ja Zoran suhde paljastuu häiritsevän intensiiviseksi, eikä Ira tiedä, mitä tehdä. Jos tekstin kielellinen kikkailu herättää ajoittain kaksijakoisia tuntemuksia, tässä tarinassa se toimii. ”He wished this month had a less military verb for a name. Why March? How about a month named Skip? That could work.”

Jos ”Debarking” on monella tavalla arvaamaton, ”Wings” on hyvinkin kaavamainen. Se kertoo rahan kanssa kamppailevista KC:sta ja Denchistä. Tatuoitu KC kohtaa Miltin, rikkaan leskimiehen, joka tekee hitaasti kuolemaa. Tapa, jolla ystävystyminen etenee, tuntuu suorastaan tylsistyttävältä – sivussa rokkaripoikaystävä vain odottaa kieli pitkällä. ”Wings” on monella tapaa koko Barkin pohjakosketus. Se ei yllä edes kielellisesti sille tasolle, joka pitää monet Mooren tavallisetkin tarinat säkenöivinä.

Toisaalta Bark kurottaa myös suuntiin, jotka yllättävät. ”The Juniper Tree” on ystävän kuolemaa käsittelevä kummitustarina, sinänsä jotain aivan poikkeavaa Mooren tuotannossa. Myös Yhdysvaltain hallinnon ongelmat ovat löytäneet tiensä Barkin novelleihin. ”Foes” kertoo kovasta lobbarista, jonka ilkeän luonteen syvyys paljastuu hyväntekeväisyysillallisella: hän on selvinnyt Pentagoniin osuneesta 9/11-iskusta. ”Subject to Search” on rajattu tiedustelu-upseerin ja naisen tapaamiseen, jossa puhutaan hieman liikaa. Täysin oman aihepiirinsä vangiksi Moore ei ole suostunut jäämään, vaikka sisällöltään nuo novellit eivät mitenkään mestarillisiksi kasvakaan.

Parhaimmillaan Mooren teksti kulkee koomisen ja surullisen herkässä rajamaastossa. Nokkela dialogi voi olla hetkellisesti hauskaa, mutta siitä myös aina tietää, että jotain vaikeaa on vielä luvassa. Kokoelman päättävä ”Thank You For Having Me” on tavallaan täydellinen esimerkki siitä. Novelli kertoo äidistä ja hänen teini-ikäisestä Nickie-tyttärestään. He matkustavat maaseudulle entisen lapsenvahtinsa häihin.

Maria, an attractive, restless Brazilian, was marrying a local farm boy, for the second time – a second farm boy on a second farm. The previous farm boy she had married, Ian, was present as well. He has been hired to play music, and as the guests floated by with their plastic cups of wine, Ian sat there playing a slow melancholic version of ”I Want You Back.” Except he didn’t seem to want her back. He was smiling and nodding at everyone and seemed happy to be part of this send-off. He was the entertainment. He wore a T-shirt that read, THANK YOU FOR HAVING ME.

Häät keskeytyvät absurdiin välikohtaukseen, kun paikalle ilmestyy joukko Helvetin enkeleitä ammuskelemaan taivaalle ja esittämään uhkauksia. Nickie kuitenkin avaa suunsa ja saa tilanteen kääntymään. Kaikki ovat lopulta kiitollisia, vaikka Nickien äiti on ehtinyt jo mielessään pohdiskella syntyjä syviä. ”Surely that was why faith had been invented: to raise teenagers without dying. Although of course it was also why death was invented: to escape teenagers altogether.”

Jos aloittaisin Mooren lukemisen nyt, en tarttuisi Barkiin vaan Birds of Americaan. Tuon Birdsin novelleista erityisesti ”People Like That Are the Only People Here: Canonical Babbling in Peed Onk” on aivan timanttinen – se ei turhaan toistu kaikissa Mooreen viittaavissa artikkeleissa, sen verran vavahduttava syöpäsairaan Vauvan tarina on Äidin ja Aviomiehen näkökulmasta. Tuollaiset tarinat ovat tuoneet Moorelle myös varauksetonta ihailua kirjailijapiirissä: esimerkiksi Julian Barnes muistaa aina mainita Mooren yhdeksi esikuvakseen (esimerkiksi tässä haastattelukirjassa ja esseeteoksessaan).

En tiedä, pärjääkö Bark edes laajemmassa mittakaavassa Mooren aiemmalle tuotannolle. Myös Like Life (1990) ja Self Help (1985) ovat täynnä loistavia tarinoita. Minuun on tehnyt suuren vaikutuksen esimerkiksi Self Helpin aloittava ”How to Be an Other Woman”, joka kulkee sinuttelun, passiivin ja luettelorakenteiden varassa – omaperäistä ja äärimmäisen tyylitajuista. Like Lifen ”You’re Ugly, Too” kuuluu jälleen amerikkalaisen novellitaiteen huippuihin: siinä yksin elävän historian professorin Zoë Hendricksin miessuhteet paljastuvat niin mutkikkaiksi ja hillittömiksi, ettei tekstiä tunnu pidättelevän mikään. Mitään samalle tasolle yltävää ei Barkista löydy, valitettavasti.

Ympyrä sulkeutuu

Dave Eggers on hurjassa vedossa. Toissa vuonna ilmestynyt A Hologram for the King oli mielestäni erinomainen romaani, ja nyt loppusyksystä ilmestynyt The Circle menee monella tapaa vielä pidemmälle. Romaani on oikeastaan spekulatiivista fiktiota, vaikka teksti ei sinänsä vaikutakaan tunnusmerkkiseltä genrekirjallisuudelta. Realistisviritteisen kerronnan fokus pysyy ihmisissä, vaikka ympärillä kehitetään scifi-tason virityksiä. Tarina sijoittuu parin vuosikymmenen päähän tulevaisuuteen, eikä näkymä ole erityisen miellyttävä.

Romaanin nimeä kantava teknologiayhtiö – joka sattumalta muistuttaa luonteeltaan hyvin paljon erästä nykyään toimivaa teknologiayhtiötä – rakentaa täydelliseen avoimuuteen perustuvaa yhteiskuntaa. Paitsi että yhtiö itse on Kolmen Viisaan Miehen salamyhkäisesti johtama eikä yhtä sen perustajista ole koskaan edes nähty julkisuudessa. Siitä huolimatta Circlen jalona tavoitteena on luoda maailmasta täysin läpinäkyvä ja sen ansiosta turvallinen paikka, jossa jokainen inhimillinen teko näkyy koko ihmiskunnalle ja jossa väärintekijät voidaan jäljittää minuuteissa mistä tahansa. Tunne jatkuvasta tarkkailusta ohjaa ihmiset tekemään oikeita valintoja. Jokainen kommunikoi, jokainen jakaa tunteensa ja tietonsa, mitään ei piiloteta keneltäkään.

Maebelline Holland tulee Circleen töihin ystävänsä Annien suosittelemana. Kiiltävä, lasinen kampusalue tuntuu 24-vuotiaasta Maesta taivaalta. Ja kun Annie on johtotehtävissä, Mae otetaan heti vakavasti kaikkialla. Hän pääsee nopeasti kiinni työhönsä Customer Experiencessä ja ryhtyy tavoittelemaan asiakaskohtaamisista täyttä sataa pistettä, kaikesta kiitollisen työntekijän tapaan. Toisella näytöllä tiimin jäsenet kommentoivat hänen työsuorituksiaan ja kannustavat viemään asiat aina loppuun asti. Kun perustyö alkaa sujua, Maelle asennetaan eteen lisää näyttöjä: Circlen sisäistä kommunikaatiota varten, ulkoista sosiaalista viestintää varten, uusien työntekijöiden kouluttamista varten. Kaikissa käydään jatkuvaa keskustelua, johon täytyy osallistua, koska kaikki Circlen työntekijöiden tekemiset pisteytetään. Vähitellen Maesta kehittyy opetettu koira, joka pystyy pitämään ilmassa useita palloja pudottamatta niistä yhtäkään.

Circle on äärimmäinen yhteisö, ja Mae kohtaa asian ensimmäistä kertaa syvällisesti, kun hänet kutsutaan tapaamiseen, jossa käydään vakava keskustelu siitä, miksi Mae on jättänyt vastaamatta erääseen juhlakutsuun eikä ole ilmestynyt ollenkaan paikalle. Kun Mae aloitti Circlen työntekijänä, hänen kaikki tietonsa ja tiedostonsa ja tekemisensä ladattiin pilveen, josta ne ovat Circlen järjestelmän luettavissa. Sieltä on näkynyt, että Mae on joskus käynyt Portugalissa, joten järjestelmä on identifioinut hänet Portugali-faniksi. Sen seurauksena hänelle on lähetetty Portugali-aiheinen juhlakutsu, mutta hän on häpeällisesti sivuuttanut sen. Mae joutuu pyytämään anteeksi ja lupaamaan, ettei vastaava toistu enää koskaan.

Pitkään tuntuu, että Mae on kaikesta jäljessä. Hän ei ehdi varata töihintulotarkastusta kampuksen lääkäriltä, joten myöhästyneellä käynnillä häntä torutaan siitä (kunnes hänen koko elämänsä terveystiedot ladataan Circleen ja häneen asennetaan mikrosiru mittaamaan terveydentilaa pysyvästi). Hän haluaa hoitaa perustyönsä hyvin mutta koska hän ei huolehdi CircleRank-lukemansa paranemisesta 10 000:n paremmalle puolelle, hänet kutsutaan puhutteluun (seurauksena on unettomia öitä ”zingaamisen” parissa, loputtomia tykkäyksiä ja irvistyksiä ja kommentteja, joiden ansiosta hänen lukemansa paranee vähä vähältä). Kun kotona Maen isä saa MS-tautiin liittyvän kohtauksen eikä Mae ehdi sinnekään apuun ajoissa, tilanne uhkaa riistäytyä käsistä.

Maen ex-poikaystävä Mercer on ryhtynyt pelastavaksi enkeliksi. Seurauksena on virtuaalisen maailman ja näkyvän maailman yhteentörmäys: Mercer vastustaa teknologialla tuotettua valheellista yhteisöllisyyttä, jossa tykkääminen riittää toimenpiteeksi ja jossa ihmiset kuvittelevat tuntevansa toisensa pelkkien irrallisten kommenttien perusteella. Mae tietenkin pitää Mercerin näkemystä taantumuksellisena ja tietämättömänä, vaikka syytökset teknologian aiheuttamasta infantilisoinnista tulevat lähelle. Työstä on tullut Maelle koko elämä, mutta tarkemmin ajatellen kyseessä on vain reaktiopeli, jossa tavoitellaan täyttä pistemäärää kaikissa kanavissa, vaikka sitä ei voida koskaan saavuttaa.

Vähitellen Mae muuttuu Circlen työntekijästä kampusalueen asukkaaksi, hän alkaa asua yhdessä vapaista huoneista ja käydä kaikenlaisissa juhlissa ja tapahtumissa, joihin tulee jatkuvasti kutsuja. Hän on tavannut jo ensimmäisinä työpäivinään Francisin, jolta kuitenkin puuttuu vetovoimaa. Sen sijaan sattumalta tavatussa Kaldenissa on viehätystä sitäkin enemmän: harmaatukkainen Kalden on mysteeri, koska kukaan muu ei ole nähnyt miestä missään, hänen nimellään ei löydy Circlestä mitään eikä hänestä ole minkäänlaista valokuvaa järjestelmässä. Maen ystävä Annie, joka sentään kuuluu Circlen vaikutusvaltaisimpaan Gang of 40 -ryhmään, epäilee, että kyseessä saattaa olla vakooja, kutsumaton vieras suljetulla kampusalueella.

Circle on innovaatioyritys, joten romaani tarjoilee valtavan määrän innovaatioita. TruYou on vienyt sähköisen tunnistautumisen uudelle tasolle, ja ihmiset ovat saaneet unohtaa kaikki kymmenet salasanansa. Yhtiön perustajiin kuuluva Eamon Bailey näyttää Dream Friday -esityksessään, miten SeeChange-kamera toimii: sormenpään kokoinen kamera välittää livekuvaa ympäri maailmaa langattomasti, ja sillä voidaan toteuttaa ennennäkemätöntä valvontaa mihin tahansa. Kaikkien yhtiön teknologioiden tarkoituksena on lisätä avoimuutta ja vahvistaa ihmisten keskinäistä luottamusta. Sanotaan, että diktatuurit eivät koskaan esittele itseään diktatuuriksi vaan käyttävät jotakin sellaista nimeä kuin korkein kansanvalta. Circle ei poikkea joukosta.

Lopulta Mae lipsahtaa, ja se kääntää hänen elämänsä suunnan. Hän paljastaa hetkeksi inhimillisyytensä ja tarttuu hetkeen, mikä asettaa hänet vaaroista suurimpaan – tilanteeseen, jossa hän pelkää joutuvansa irtisanotuksi Circlestä. Rikkomuksensa takia Mae kuitenkin tutustuu Eamon Baileyyn ja käy hämmästyttävän keskustelun, jossa musta muuttuu valkoiseksi. Maesta tulee Circlen lähettiläs, ja hän sitoutuu täyteen avoimuuteen, mikä tarkoittaa kaikkien tietojen julkistamista, puettavan videokameran käyttämistä ja jatkuvaa livestriimausta omasta elämästä (kolmen minuutin vessatauolla saa sentään pitää mikrofonin suljettuna). Julkisessa esiintymisessä Mae käy Eamonin kanssa keskustelun, jonka tärkeimmät avainlauseet – Maen sanomina – heijastetaan kaikkien näkyville:

SECRETS ARE LIES. 

SHARING IS CARING. 

PRIVACY IS THEFT.

Iskulauseet ovat tietenkin voimakas viittaus George Orwellin 1984:ään. Eggersin romaanin  mielenkiintoisimpiin ulottuvuuksiin kuuluu tapa, jolla se keskustelee tuon teoksen kanssa. Jos muistelee Orwellin romaanin iskulauseita – WAR IS PEACE, FREEDOM IS SLAVERY, IGNORANCE IS STRENGTH – ja ajattelee niiden kauheutta, Eggersin tarinan iskulauseet ovat yhtä aikaa hyvin samanlaisia kuin ne ja samalla jotain uutta, aivan erilaista. Tällä kertaa sota on rauhaa, jossa salaisuudet nimetään valheiksi. Vapaus on orjuutta, jossa jokaisen on jaettava vapaasti kaikki kuuluakseen yhteisöön. Tietämättömyys on voimaa, jota yhteisö käyttää pyrkimyksessään kertoa jokaiselle tietämättömälle kaiken, minkä muut jo tietävät.

Maen ystävä Annie on mukana menneisyyden kartoitukseen keskittyvässä PastPresent-projektissa ja ryhtyy lopulta itse sen ensimmäiseksi koehenkilöksi – hänen sukunsa on sentään saapunut Yhdysvaltoihin Mayflowerilla. Orwellin sanoin: Joka hallitsee menneisyyttä, hallitsee tulevaisuutta, ja joka hallitsee nykyisyyttä, hallitsee menneisyyttä. Annien ja Maen ystävyys saa yhä synkempiä muotoja, eikä loppu ole kaunis. Samaan aikaan Mae on mukana käynnistämässä demokratiahanketta, jossa suora kansanvalta toteutetaan Circlen järjestelmän avulla. Vihdoin Maen kaipaama Kalden päättää puuttua tilanteeseen, koska Circle on menossa liian pitkälle. Äärimmäinen unelma on toteutumassa ja ympyrä sulkeutumassa, mutta Kalden ei missään tapauksessa halua nähdä, mihin se johtaa. Mutta Mae haluaa tehdä päätöksensä itse.

Romaanina The Circlen vahvuus on siinä, miten se välttää olemasta varsinainen dystopia. Siinä on yhtymäkohtia 1984:ään ja Uljaaseen uuteen maailmaan ja moniin muihin dystopiaklassikoihin, mutta silti sen maailmassa on jotain hätkähdyttävällä tavalla tuoretta. Tällä kertaa nämä ihmiset tekevät sen itse! He luovat valtakoneiston itseään varten: Panoptikon-maailma, jossa kaikki on jokaisen nähtävissä, tuntuu mukana olevista ihmisistä luontevalta. Jos heillä ei ole mitään salattavaa, miksi kellään muullakaan olisi? Kun salassa pidettävä informaatio kasaantuu valtaapitäville, enemmistö kääntyy nopeasti julkistamisen kannalle. Edustuksellisen demokratian purkaminen suoriksi nettikyselyiksi tuntuu ihmisistä äkkiseltään hyvältä vaihtoehdolta, satunnainen päätös yhtä relevantilta kuin informoitu. Latistuvan maailman kuvauksena The Circle on vaikuttava.

The Circle on myös häpeilemättömän viihdyttävä. Kielenkäyttö on sujuvaa, juonenkäänteet nopeita, tarinankuljetus kaikkineen notkeaa. Henkilöt eivät tietenkään ole mitään suuria ristiriitakimppuja eivätkä heidän keskinäiset suhteensa kovinkaan kauaskantoisesti rakennettuja kudelmia, mutta hahmot kuitenkin palvelevat tarkoituksiaan eikä dialogia joudu lukemaan suojauksen takaa. Sitä paitsi Eggersin huolellisuutta on pakko kunnioittaa, koska yksityiskohdat tuntuvat relevanteilta ja hiotuilta. Itsekin hiukan vastaavissa maailmoissa Orjattaresi-romaanissaan liikkunut Margaret Atwood tekee The New York Review of Booksissa seikkaperäisesti selkoa The Circlen nimi- ja numerosymboliikasta (mikä on sivumennen sanoen aina hiukan vaarallista, mutta Atwoodin keskeiset päätelmät osuvat mielestäni pääosin kohdalleen).

Ehkä suurimman vaikutuksen minuun tekivät romaanin pitkät dialogijaksot, joissa Mae joutuu myöntämään nähneensä asiat ”väärällä” tavalla. Ympäripuhumisen retoriset keinot oikeastaan kiteyttävät koko Circlen toimintalogiikan. Rakenteen makrotasolla Eggers käyttää tyylikkäästi ympyrää ilman, että se tuntuu teennäiseltä. Kaikki liittyy kaikkeen.

Pakko myöntää, että The Circlen jälkeen Googlen, Facebookin, Applen ja muutamien muiden yhtiöiden motiiveihin suhtautuu taas hiukan skeptisemmin. Mikä tahansa voi tulla julkiseksi koska tahansa, ja mitä tahansa tietoa voidaan käyttää melkein mihin tahansa. Me teemme sen itse.

Tyly testamentti

Colm Tóibínin runsas vuosi sitten ilmestynyt The Testament of Mary (Penguin Books, 2012) kertoo Jeesuksen äidistä erilaisen tarinan kuin olemme yleensä tottuneet kuulemaan. Tóibínin Maria saa esimerkiksi kuulla neitseellisestä synnyttämisestään ihan muilta kuin Jumalalta – tarinat kulkevat hänen kuuluisan poikansa edellä ja kantautuvat äidin korviin monista lähteistä.

Vuosien varrella Maria näkee poikansa muuttumisen karismaattiseksi maankiertäjäksi, erikoisen seurueen henkiseksi johtajaksi ja ihmetekojen tekijäksi. Äiti myös joutuu todistamaan poikaansa kohdistuvan uhkan ja lopulta myös tämän väkivaltaisen kuoleman. Pyhimyksellisen neitsythahmon sijaan Tóibínin Maria on lihaa ja verta, täynnä hämmennystä ja suoranaista suuttumusta. Jeesuksesta syntyi jotain, mikä ei ollut äidille itselleen totta.

Irlantilainen Tóibín on tavallaan erikoistunut näihin äiti-poika-aiheisiin. Novellikokoelma Mothers and Sons on rautaisannos sitä tavaraa, ja itsekin kirjoitin taannoin muutaman sanan sen suomennoksesta. Jeesuksen ja Marian suhde on tosin vielä vähän mutkikkaampi kuin noiden novellien tarinoissa. Tóibínin Maria joutuu Kaanaan häissäkin lähettämään pojalleen viestejä lähestyvästä uhkasta, kun ei millään pääse kunnolla puheisiin. Maria on turhautunut, hänet on leikattu pois lähipiiristä.

Jeesuksesta on kirjoitettu liuta romaaneja, mutta omiin käsiini ei ole sattunut sellaista, jonka kaunokirjallinen arvo ylittäisi sen lähtökohdat – yleensä siis sekulaarin demonstraation tai suoranaisen provokaation. Nikos Kazantzakisin Kristuksen viimeiset kiusaukset taitaa olla romaanina sieltä parhaimmasta päästä. José Saramagon Jeesuksen Kristuksen evankeliumi jaarittelee, Norman Mailerin Pojan evankeliumi kertoo nätin tarinan tutulla kaavalla. Muitakin löytyy, mutta harva seisoo omillaan – niin järkälemäinen teksti on taustalla. Siinä jatkumossa The Testament of Mary jää myös kuriositeetiksi, yhdeksi fabuloinniksi mahdollisen tarinan ympärillä.

Katolisen kasvatuksen saanut Tóibín ei lähde teoksellaan avoimesti provosoimaan, vaan näkökulma pysyy tiukasti Marian kokemuksessa (toki senkin esittäminen on tietyissä piireissä äärimmäisen provosoivaa, kuten esimerkiksi Catholic World Reportista voi lukea). Maria ei kuitenkaan henkilönä mene äärimmäisyyksiin millään alueella. Vaikka kerran hänellä onkin tarinan aikana veitsi kädessä, mitään yllättävää ei tapahdu. Eikä hän esimerkiksi kerro Jeesuksen syntymään johtaneista tapahtumista mitään, ainoastaan hämmästelee kuulemiaan tarinoita pojastaan Jumalan poikana. Tiivis rajaus on myös romaanin ehdoton vahvuus. Silti tarina on niin suuri, että 112 sivun mitta ei tunnu liian vaatimattomalta, vaan teosta voi ehdottomasti pitää romaanina.

Marian kertoma tarina rakentuu muutamien käännekohtien varaan: Jeesuksen lähtö kotoa, Lasaruksen herättäminen kuolleista, Kaanaan häät, ristiinnaulitseminen, Marian elämä Jeesuksen kuoleman jälkeen. Lasaruksen sisaren vaiheet Jeesuksen elämän loppuaikoina kulkevat hetken rinnakkain Jeesuksen äidin kanssa, mutta romaani ei silti sisällä kuohuttavia yksityiskohtia Jeesuksen ja Maria Magdalenan välisestä suhteesta. Hyvä niin, koska sitä spekulointia voisi pitää tässä yhteydessä halpana – käsissähän on jo muutenkin kuohuttava aihe.

Maria muistelee mielellään Jeesusta nuorena poikana, nostalgisoi hyviä päiviä, jolloin pojan isäkin oli vielä elossa. Väkevimmillään hän esiintyy tavallisena äitinä, jonka poika kuolee raa’alla tavalla ja joka joutuu sitä vierestä mykkänä seuraamaan:

I tried to see his face as he screamed in pain, but it was so contorted in agony and covered in blood that I saw no one I recognized. – – It seems hard to fathom now that I stayed there and watched this, that I did not run towards him, or call out to him. But I did not.

Loppujen lopuksi Maria on nainen, joka jää yksin. Hän joutuu kulkemaan varjoissa ja pysymään tuntemattomana, koska uskonnollinen liikehdintä kasvaa hänen poikansa kuoleman jälkeen vääjäämättä. Maria yrittää vältellä joutumasta mukaan mihinkään, kertomasta mitään kenellekään. Lopulta kaksi opetuslasta on kuitenkin löytänyt hänet, ja The Testament of Maryn kertoma tarina on tuon kohtaamisen seurausta. Silti Marian korviin puheet siitä, miten taivaallinen isä oli lähettänyt poikansa maailmaan vapauttamaan ihmiskunnan, kuulostavat omituisilta. Marian tyylillisesti melko modernista puheenparresta välittyy sanoma, joka lopulta lienee se suurin hyökkäys koko teoksessa: Jättäkää minut rauhaan. Älkää käyttäkö minun elämääni omiin tarkoitusperiinne.

Epäluuloisen ja ahdistuneen Marian kertomusta lukee väistämättä nykymaailman taustaa vasten. Eikä vain Richard Dawkinsin, Sam Harrisin tai Christopher Hitchensin takia, vaan myös siitä kulmasta, mitä katolisesta kirkosta on paljastunut. Tóibínin Maria suojelee itseään, ei halua antautua palvonnan kohteeksi vaan kulkee mieluummin hämärässä. Marian intimiteettisuoja on uhattuna, ja sitä hän pitää itselleen tärkeänä, koska tuntemattomuus on hänen identiteettinsä perusta. Silti hänestä tehdään myöhemmin vielä Neitsyt Maria.

Kirjoitinko juuri aiemmin, ettei Tóibínin romaani ole erityisen provosoiva? Riippuu tosiaan paljolti siitä, keneltä kysyy. 

Keskiluokan kipupisteitä

Minun on ollut vaikea kytkeä brittiläisen Zadie Smithin romaaneja niihin päämääriin, joita hän esittää kirjoituskokoelmassaan Changing My Mind (Penguin Books, 2009). Teos sisältää kaikkea esseistä puheisiin, muistelmateksteihin ja elokuva-arvioihin. Niistä muodostuu kuva kirjailijasta, jolla on erittäin pitkälle kehittynyt kirjallisen tyylin ja rakenteen taju.

Suomeksikin hyvin pian julkaisunsa jälkeen käännetyt Valkoiset hampaat (White Teeth, 2000), Nimikirjoitusmies (The Autograph Man, 2002) ja Kauneudesta (On Beauty, 2005) ovat suhteellisesta monitasoisuudestaan huolimatta hyvin perinnetietoisia ja henkilövetoisia romaaneja, joissa ei pyritä rakenteellisiin irtiottoihin. Sisällöllistä rosoa niissä on, muttei kielen tasolla vielä mitään äärimmäistä.

Smithin kirjoitukset saivat minut odottamaan radikaalimpaa, kielellisesti entistä kunnianhimoisempaa ja rakenteellisesti haastavampaa romaania. Sellainen myös tuli. Viime vuonna julkaistu NW ilmestyi tänä syksynä suomeksi nimellä Risteymiä.

Teoksen ”radikaalius” on luonteeltaan jotain sellaista, mitä perinnetietoiselta romaanikirjailijalta sopi odottaakin. Kun muistaa, että radikaalin kantasana on latinan juuria tarkoittava radix, Smithin tarkoitusperät hahmottuvat paremmin: Risteymiä hakeutuu paikoitellen sellaisille juurille, josta ovat peräisin niin kollaasitekniikka kuin tajunnanvirtakin.

Changing My Mind -kokoelmasta minulle on jäänyt erityisesti mieleen puhe, jonka Smith on pitänyt kirjailijuudesta Columbian yliopistossa New Yorkissa 2008. Nimellä That Crafty Feeling julkaistussa puheessa Smith luokittelee kirjailijat Micro Managereihin ja Macro Plannereihin, ääripäihin keksimisen ja suunnittelun mukaan. Vaikka polarisoitu näkemys löytöretkeilijä- ja insinöörikirjailijoista ei sinänsä ole mitenkään ennenkuulumaton, kiinnostavaksi puheen tekee Smithin omakohtaisuus.

Smith kertoo olevansa Micro Manager, kirjailija, joka voi nyhertää romaanin ensimmäisten 20 liuskan kanssa useamman vuoden ajan, mutta kun aloitus loksahtaa kohdalleen, loput 400 liuskaa voivat syntyä samassa ajassa kuin tuo aloitus. Hän työstää romaanikokonaisuutta ja ilmaisua noiden ensimmäisten sivujen ääressä eikä lähde niiden ulkopuolelle rakentelemaan juonikulkuja eikä henkilöhistorioita. Hän pitää itselleen täysin mahdottomana sellaista työtapaa, jossa kohtauksia voisi liikutella Post-it-lapuilla, kokonaisia henkilöitä olisi mahdollista poistaa teoksesta kesken kaiken ja esimerkiksi tapahtumapaikka vaihtuisi versioiden välissä Lontoosta Berliiniin. Teoksen tekeminen on myös pakko aloittaa ensimmäiseltä sivulta, ei esimerkiksi keskeltä, mikä on kuulemma Macro Plannereiden yleinen tapa.

Smithin puheen vilpittömyyttä voi tietenkin epäillä, mutta ehdottomasti siitä huokuu klassinen, vanhakantainen taiteilijuus: vain taiteilija itse tietää, milloin teos on valmis (se on valmis, kun hän laittaa sille pisteen). Sitä päätöstä ei voi kukaan tehdä hänen puolestaan. Ajatus on kieltämättä kaunis.

Smithin kuvailemaan työtapaan kuuluu luovuuden vastapainona äärimmäinen epävarmuus. Hän ainakin väittää, ettei ollenkaan tiedä, mitä romaanissa tulee tapahtumaan, kun hän aloittaa kirjoittamisen. Teoksen henkilöt alkavat elää omaa elämäänsä, juonikulut risteävät, asioita tapahtuu – ja lopetus voi olla jotain aivan muuta kuin kirjailija itse oli etukäteen kuvitellut. Ja kun teos on valmis, siihen alkaa Smithin mukaan vähitellen suhtautua inhoten, puolustella sen tekemistä ja työstää siitä irtautumista. Lopulta kirjailijakin haluaa tunnustaa muuttuneensa. ”My God, I was a different person!”

Smithin puhe tuli hakemattakin mieleen, kun luin Risteymiä. En edes voinut muuta; tiesin, kenen kanssa olin tekemisissä. Jo romaanin ensimmäiset noin 20 sivua muistuttivat, mitä Smith oli kertonut: Micro Managereiden romaanien aloitus on usein niin täyteen pakattu, että se vaatii paljon sisäistämistä – koko tarinan ydin on usein niissä sivuissa. Risteymissä niin todella on.

Ensimmäisten sivujen aikana tapahtuu paljon. Shar-niminen tyttö tulee yllättäen Leah Hanwellin ovelle Luoteis-Lontoossa ja vaatii epätoivoisena apua, kolmeakymmentä puntaa. He eivät tunne toisiaan, Leah tuntee tarvetta auttaa. Välikohtaus sysää Leahin arvioimaan tekojaan suhteessa menneisyyteensä, ja sitä hän työstää koko teoksen ajan. Valkoihoinen Leah on naimisissa länsiafrikkalaisen Ranskan kansalaisen Michelin kanssa. Michel haluaisi lapsen, mutta Leah haraa vastaan eikä halua selittää syitä.

Romaanin toinen keskushenkilö on Leahin ystävä Natalie Blake, jolla on aivan erityisen monimutkainen elämäntarina. Tummaihoinen Natalie on erittäin menestynyt juristi, mutta hänet on tunnettu Luoteis-Lontoon lähiössä Keishana. Natalie menee naimisiin rikkaan lakimieskollegansa Frank De Angelisin kanssa ja muuttaa hienoon taloon. He saavat kaksi lasta ja päätyvät armottomaan uraputkeen, jossa Frank hankkiutuu leväperäiseen pankkibisnekseen ja turhautunut Natalie alkaa etsiä selityksiä menneisyydestään. Keisha nousee uudelleen esiin.

Kummankin naisen taustalla kummittelee Nathan Bogle, entinen koulukaveri, joka vaikuttaa edelleen Kilburnin ja Willesdenin seuduilla. Bogleen kytkeytyy myös teoksen keskelle sijoitettu tarina kolmekymppisestä Felix Cooperista, joka lähtee Sohoon epäonniselle reissulle ostamaan autoa krapulaiselta Tom Merceriltä.

Luoteis-Lontoon lähiöiden ihmisten elämänkohtalot muodostavat siis eri aikatasoilla risteilevän kudelman. Leahille ja Natalielle menneiden penkominen on inhimillisten päätösten arkeologiaa, jossa menneisyys yhtä aikaa sekä selittää heidän tekojaan että peittää heidän todelliset motiivinsa. Kummallekin keskiluokkaiseen elämään sopeutuminen aiheuttaa jatkuvia ongelmia, mikä he työstävät nostalgisoimalla esimerkiksi 1990-luvun ekstaasibileitä Ibizalla. He ovat tavallaan saavuttaneet haluamansa mutta samalla haluavat rikkoa kaiken, koska eivät kestä sitä. Sanoinko jo, että Zadie Smith kykenee luomaan romaanihenkilöitä, jotka eivät tyhjene muutamaan sanaan?

Rakenteellisesti Risteymiä on fragmentaarinen ja koostuu toisistaan tyylillisesti erottuvista jaksoista, mutta kaikesta huolimatta lopputulos ei ole mielestäni varsinaisesti ”kokeellista” kirjallisuutta. Smithin kokeellisuus sisältää tyyli- ja rakennevalintoja, joita käytännössä kaikkia on kokeiltu jo aiemmin – ja ne on myös pääosin huomattu toimiviksi. Postmodernismistakaan Smithin kohdalla ei ole syytä puhua, niin perinnetietoisina ja intertekstuaalisesti perusteltuina ratkaisut pysyvät. Risteymiä on siis käytännössä paljon velkaa James Joycelle ja hänen aikalaisilleen, oikeastaan koko modernismin projektille. (Tommi Melender on blogissaan osuvasti määritellyt, että Risteymiä edustaa jonkinlaista retromodernismia.)

Smithin henkilöt siis kulkevat Luoteis-Lontoossa hetkittäin kuin Joycen hahmot Dublinissa. Henkilöiden psykologiset oikut muistuttavat Nabokovista, myyttisiä paikkoja on kuin William Faulknerilla ikään. Muutaman kerran Smith väläyttää jo niinkin varhaisista vaiheista kuin jostain Mallarmén ja Apollinairen runoudesta periytyviä keinoja, kun teksti kirsikkapuusta asettuu kirsikkapuun muotoon ja ihmisen suu taipuu kirjaimiksi. Myös romaanin numerosymboliikka 37:n ympärillä kasvaa niin laajamittaiseksi, että siitä saisi ihan oman tutkielmansa.

Pidän Risteymiä Smithin parhaana romaanina. Hänen tekniikkansa tekee oikeutta tarinalle, ja kerrankin runsasmuotoisuus aiheuttaa ennen kaikkea tunteen mielenkiintoisesta kerrostuneisuudesta. Useinhan tämänkaltaiset tarinakudelmat muuttuvat joko kiusalliseksi palapeliksi, jossa jokainen pala loksahtaa paikalleen, tai sitten pelkäksi tarinamössöksi, jossa mikään asia ei kasva toista merkityksellisemmäksi.

Risteymiä liikkuu sujuvasti eri tasoilla. Pitkien tarinakokonaisuuksien keskeltä saattaa nousta esiin kirkas ajatus, niin kuin vaikka tämä:

46. Hetken tauko abstraktille ajatukselle 

Kautta maailman perheiden keskuudessa, eri kielillä, nousee lopulta esiin sama lause: ”En enää tunne sinua.” Siellä se lymyilee, jossain talon suojaisessa sopessa, odotellen aikaansa. Kuppipinon välissä tai puristuksissa dvd-levyjen tai muiden tallennusvälineiden seassa. ”En enää tunne sinua!” (Sivu 204.)

Näköjään myös Micro Manager voi kyetä hahmottamaan suuria kokonaisuuksia ja ohjaamaan teemaansa kaikkialle. Ja samalla voi miettiä, mistä kaikki lähti. ”My God, I was a different person!”

Arvokkaan miehen elämä

Kevättalvella 2004 ystäväni törmäsi Yhdysvaltain kirjamarkkinoilla teokseen, joka tuntui aivan poikkeuksellisen kiinnostavalta tapaukselta. Useampikin nimekäs amerikkalaiskirjailija oli julistanut romaanin unohdetuksi mestariteokseksi – alkuteos oli vuodelta 1961. Ystäväni teki ostopäätöksen ja luki kirjan: se oli todella hyvä. Kun sain kuulla siitä, ostin oman kappaleen ja luin sen heti. Kehut eivät olleet katteettomia. Kyseessä oli Richard Yatesin Revolutionary Road.

Yatesin esikoisromaanista tehtiin viisi vuotta lukukokemukseni jälkeen varsin onnistunut Hollywood-elokuva, ja samoihin aikoihin kirjakin suomennettiin. Siinä välissä olin itse ehtinyt lukea Yatesin tuotantoa enemmänkin enkä ollut ajatellut häntä unohdettuna kirjailijana enää pitkään aikaan – hänen teoksiaanhan jaeltiin ja luettiin enemmän kuin koskaan – mutta viime kesänä Yates nousi jälleen mieleeni.

Heinäkuussa kansainvälinen media nosti esiin hiukan samalla tavalla unohdetun mestariteoksen, John Williamsin Stonerin vuodelta 1965. Jälleen tuli vetoapua eläviltä suuruuksilta. Kun Yatesia kehui Richard Ford, Williamsin taakse asettui itse Ian McEwan. Vaikka McEwan käytti BBC4:n aamuohjelmassa siitä vain ilmaisua ”a minor masterpiece”, mylläkkä oli silti valmis: koko lukeva maailma syöksyi Stonerin perään. Minäkin tartuin siihen, tosin muutamien kuukausien viivyttelyn jälkeen.

Tällaisiin ”arkistolöytöihin” on aina hiukan vaikea suhtautua stoalaisella tyyneydellä. On helpompaa kuunnella ystävän suosituksia, selailla hyllyjä, tehdä omia päätöksiä. Stonerin maailma oli kuitenkin niin tuttu ja vakuuttava, ettei siihen ollut mitään vaikeuksia upota heti avaussivulta ja unohtaa samalla koko yleinen keskustelu.

En tiedä, onko tällaisella nimellä varustettu romaani tuottanut 1960-luvun maailmassa pettymyksen, mutta teos ei kerro kannabiksen tapakäyttäjästä vaan miehestä, jonka nimi on Stoner. William Stoner. Hänen elämänsä käydään romaanissa niin dickensiläiseen tapaan kuuliaisesti läpi syntymästä kuolemaan, että tarinaan tulee nykypäivän perspektiivistä tietyllä tavalla jopa vino tunnelma. Jossain taustalla soi minun mielessäni Vladimir Nabokovin Naurua pimeässä -romaanin aloitus:

Elipä kerran Berliinissä, Saksassa, Albinus-niminen mies. Hän oli rikas, arvossapidetty, onnellinen; päivänä muutamana hän hylkäsi vaimonsa nuoren rakastajattaren tähden; hän rakasti; ei saanut vastarakkautta; ja hänen elämänsä päättyi turmioon. Tässä koko tarina ja tähän voisimme sen jättääkin, ellei sen kertomisesta olisi sekä hyötyä että huvia; ja vaikka hautakivessä on yllin kyllin tilaa ihmisen elämäkerran sammalkantiselle, lyhennetylle laitokselle, yksityiskohdat ovat aina tervetulleita. (Alkuteos 1933, suom. Eila Pennanen ja Juhani Jaskari)

Stoner on vakava ja surullinen romaani, vaikka sekin sisältää nuoren rakastajattaren, vastarakkauden puutetta ja melko moniselitteisen turmion.

William Stoner on missourilaisen maanviljelijäperheen ainoa poika, joka lähtee paikalliseen yliopistoon opiskelemaan maataloutta mutta huomaa sydämensä vetävän kirjallisuuden pariin. Hän hylkää lupauksensa vanhempiensa maatilan jatkamisesta ja uppoutuu varhaisen englanninkielisen kirjallisuuden syövereihin, tekee ansiokkaan väitöskirjan, saa apulaisprofessuurin yliopistosta ja alkaa opettaa työkseen. Toinen opiskelukaveri Dave Masters kuolee kesken opintojensa ensimmäisessä maailmansodassa, kun taas toinen, Gordon Finch, on mukana Stonerin elämässä yliopistolla aina katkeraan loppuun asti.

Opiskeluidensa keskellä Stoner päättää valloittaa nuoren Edithin itselleen ja silkalla sitkeydellä myös onnistuu siinä. He menevät naimisiin, avioliitosta tulee onneton. He saavat yhden tyttären, Gracen, josta tulee onneton. He ostavat omakotitalon, jonka mukana Stoner saa niskaansa hirveät velat – lisää onnettomuutta. Edith katkeroituu kotona, kaikki kärsivät. Sitten yliopistolle tulee uusi professori Hollis Lomax, jonka kanssa Stoner joutuu niin katkeraan riitaan, etteivät miehet sen jälkeen puhu toisilleen vuosikymmeniin.

Kuten sanoin, Stoner on vakava ja surullinen romaani. Teksti ei ole kuitenkaan lohdutonta, koska siinä aistii tietynlaisen totuuden ja kauneuden. William Stoner hyväksyy kohtalonsa ja nauttii siitä, mitä tekee. Ehkä tällaisen keskittymisen kuvaus viehättää näinä aikoina, kun tuntuu, että kaikkea on koko ajan ihan liikaa. Stoner on ehkä harmaa mies, mutta hän säilyttää arvokkuutensa kaikissa tilanteissa. Ei murru, vaikka ympärillä riehuisi sota, kotona seinät kaatuisivat päälle ja työyhteisön häneen kohdistama paine näyttäisi muiden silmissä täysin sietämättömältä.

Harmaudestaan huolimatta Stoner ei ole nuhteeton. Romaanin käännekohdassa hän aloittaa suhteen oppilaansa Katherine Driscollin kanssa. Williams kuvaa hienosti miestä, jolla ei tunnu olevan mitään menetettävää. Edith suhtautuu toiseen naiseen niin välinpitämättömästi, että se vaikuttaa lietsovan Stoneria entisestään. Eikä lopulta kulisseilla ole enää kovin paljon väliä Stonerille, hän alkaa käydä huolimattomaksi, vapautua kahleistaan. Edes dekaaniksi edennyt Gordon Finch ei pysty enää tekemään ystävänsä puolesta kaikkea, mitä haluaisi.

Jaksoissa, joissa verkko yliopistolla kiristyy, tunnelma muistuttaa hetkittäin J.M. Coetzeen Disgracea, joka toki ilmestyi vuosikymmeniä myöhemmin. Siinäkin englannin kielen opettajaa jahdataan oppilaan kanssa aloitetun suhteen takia. Koko yliopistomaailman vallankäytön kuvaus sisältää paljon kohtauksia, jotka olisivat voineet mennä minulta sokkotestissä läpi Coetzeena. Tuossa yliopistojaksossa Williams on kaiken kaikkiaan vahvimmillaan: myös lukija joutuu hikoilemaan, jos aikoo päästä siitä yli.

Lukijana en voi mitään näille omille anakronismeilleni, mutta Stonerin avioliittokuvaus tuntuu välillä muistuttavan kovasti Ian McEwanin On Chesil Beachia (vaikka oikeasti pitäisi sanoa, että On Chesil Beach on paljon velkaa Stonerille). Stonerin elämän ainoa intohimoinen jakso suhteessa nuoreen vaimoonsa aiheuttaa onnettoman raskauden. Mutta jälleen, ettei tuon raskauden seurauksena olisi pelkkää epäonnea: Williams osaa taitavasti kertoa isän ja tyttären välisistä hiljaisista, valoisista hetkistä kotona. Niiden hetkien kuvauksille on tarinan loppupuolella käyttöä. Ne sisältävät jälleen sellaista totuutta ja kauneutta, joka tekee William Stonerin elämästä todellisen. Hänen elämänsä voi olla surullista ja keskivertoa, mutta ainakin se on tässä romaanin maailmassa todellista.

What did you expect? he thought again.

Mitä oikein odotit? Stoner kyselee itseltään viimeisinä päivinä. Williams ei väistele moraliteettia, vaan syöksee Stonerin syvälle ihmisyyteen. Vuosikaudet Everymania opettanut Stoner hakee lopulta omaa totuuttaan, punnitsee elämänsä päätöksiä. Hän piti kiinni periaatteistaan, mutta ne maksoivat hänelle professuurin yliopistolla. Periaatteidensa takia hän ei lähtenyt Missourista, ei ryhtynyt tekemään uutta uraa muualla, jäi jumiin omaan pieneen maailmaansa. Periaatteet pitivät hänet kotona, sidottuna vaimoon, jonka kanssa hän ei koskaan lähentynyt – vuodet kuluivat. Mutta periaatteet tekivät hänestä sen persoonan, jollaisena hänet opittiin tuntemaan: arvokkaana ja suoraselkäisenä miehenä, joka ei myynyt itseään kenellekään. Jopa hänen viimeinen puheensa läksiäisissä on esimerkki siitä. Stonerin kunniakoodi on oikeastaan mafialuokkaa, vaikka hän on vastuussa kaikesta vain itselleen. Miehellä täytyy olla koodi. Koodista mies tunnetaan.

Ei ole sinänsä yllättävää, että englannin kielen professorina uransa tehnyt John Williams on kirjoittanut teoksen, joka liikkuu monella tasolla. On ilmiselvää, että päähenkilö opettaa teoksia, joiden syvimpien totuuksien kanssa joutuu itse tekemisiin. Yllättävää kuitenkin on, miten luontevasti kaikki tapahtuu – täysin orgaanisesti oikeastaan. Stonerin elämän kuuliaisesti kronikoiva kertoja ei luo mitään kiusallisia siirtymiä eikä kikkaile muutenkaan. Sen ansiosta perustunne pysyy: tällaista elämä on.

Pienten, unohdettujen mutta sittemmin löydettyjen mestariteosten joukossa Stonerille on ehdottomasti sija varattuna. Heti siitä Revolutionary Roadin alapuolelta.

Mono no aware

En aikonut lukea Ruth Ozekin uutta romaania A Tale for the Time Being (Canongate, 2013). Vilkuilin Booker-ehdokasta epäluuloisesti, koska sen asetelmat vaikuttivat niin itsestään selviltä: on Japanin ja Yhdysvaltain kulttuurieroja, ajan kulumisen filosofiaa, kuolemaa, tsunamia, toista maailmansotaa, pohdintaa naisen asemasta yhteiskunnassa, zen-buddhalaisuutta, masennusta ja itsemurhaa. Mitä hyvää tuollaisen läpikäyminen toisi minun elämääni?

Jokin siinä kuitenkin veti puoleensa, ja yhtäkkiä olin lukenut ensimmäiset kymmenen sivua, sitten jo viisikymmentä. Huuhtouduin mukaan, enkä kokenut järkäleen ääressä lopulta edes uupumusta.

Tarina rakentuu 16-vuotiaan japanilaisen Naoko Yasutanin päiväkirjan ympärille. Nao on kirjoittanut elämästään vihkoon, jonka punaiset kannet ovat Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanin alkukielisestä laitoksesta. Hello Kitty -lounaslaatikkoon pakattu päiväkirja ajautuu rantaan läntisessä Kanadassa, missä kirjailija Ruth Ozeki löytää sen. New Yorkista Brittiläiseen Kolumbiaan muuttanut kirjailija muistuttaa samannimistä elävää romaanikirjailijaa, mutta fiktiosta tässä on silti selvästi kyse. Ruth etsii kiihkeästi uutta aihetta, ja kun sellainen tulee eteen Hello Kitty -boksissa, hän uppoutuu tarinaan.

Naon elämä on ollut vaikea, mutta hän kirjoittaa siitä päiväkirjassaan irtonaisella otteella. Lukijan silmien edestä vilisevät lapsuus Kaliforniassa, muutto Tokioon, työttömän isän itsemurhayritys metrolinjalla (ja siitä saadut sakot!), fetissikahvilan myyjäneidit, vaikeudet koulussa, omat lavastetut hautajaiset videoituina YouTubessa, isän monomaaninen origamiharrastus, prostituutio, Sendain maanjäristys ja tsunami, 104-vuotiaan isoäidin opetukset, kamikaze-lentäjänä sotasankariksi nimetyn isosedän haamu... Jollain kummallisella tavalla ainekset pysyvät kasassa ja muodostavat Ruthin selvitystyön kanssa orgaanisen tarinakokonaisuuden. Romaanikirjailija Ozeki tavoittaa teinitytön synkän mutta samalla sympaattisen ja mustalla huumorilla silatun kirjallisen tyylin.

Enemmän kirjallisia ongelmia on Ruthin selvitystyön kuvauksessa, joka välillä etenee osin puisevasti. Ruthin ja hänen miehensä Oliverin keskustelut sisältävät hidastumia ja ohipuhumista, jotka toivat mieleeni Kazuo Ishiguron varhaiset romaanit. Ruthin salapoliisityön yksityiskohdissa on myös uskottavuusongelmia: esimerkiksi Naon isän itsemurhayritystä käsittelevän kertomuksen löytyminen Yhdysvalloista ja itsemurhatutkijan jäljittäminen menee vielä äärirajoilla, mutta Haruki #1:n salaisten ranskankielisten sotapäiväkirjojen käännättäminen englanniksi... No, ainakaan teos ei sisällä läjää itsestään selviä ratkaisuita, vaikka asetelmissa sellaisia tuntuikin olevan. Sitä paitsi tietynlainen ”uskomattomuuden” tunne luo A Tale for the Time Beingiin sen fiiliksen. Lukijan on tarkoituskin epäillä aikaan, paikkaan ja olemiseen liittyviä asioita. Mikä tässä on todellista? Mikä voi ylipäänsä olla pysyvää? Minkä varaan elämänsä voi rakentaa? Milloin on nykyhetki, jos jo nykyhetkestä kirjoittaminen on ehtinyt kadottaa sen?

Minun ei ollut tarkoitus lukea A Tale for the Time Beingiä, mutta välttämätöntä se silti oli. Ei ainakaan mikään vahinko, työtapaturma.

Tämän vuoden vaikuttavimpiin lukukokemuksiini on kuulunut Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (Otava, 2013). Sekään ei ole teos, jonka vaaleanpunaisia kansia aikuinen mies mielellään esittelisi julkisissa kulkuvälineissä. Kirjassa Kankimäki jättää työnsä ja matkustaa Japaniin etsimään tuhat vuotta sitten elänyttä japanilaista hovinaista Sei Shōnagonia, joka tunnetaan Tyynynaluskirjan kirjoittajana. Hän lukee matkallaan myös Ruth Ozekin ainoan suomennetun teoksen Lihan oppivuosi (Otava, 1998). Koin voimakasta ymmärtämisen tunnetta Kankimäen teoksen ääressä. Olen itsekin matkustanut Japanissa (nimellä Rauri Shihubonen) ja jättänyt yhden kerran vakituisen työpaikan, heittäytynyt tyhjän päälle. Kankimäen teos kertoo mono no awaresta ja on samalla loistava esimerkki siitä. Myös edellä mainittu Kazuo Ishiguro tuntee mono no awaren. Ja Ruth Ozeki.

Mono no awarelle ei ole oikein mielekästä suomennosta, mutta kun ilmiö tulee vastaan, sen kyllä tuntee sisuskaluissaan. Kyse on eräänlaisesta herkkyydestä maailman asioiden edessä, tunnetta, joka syntyy, kun havahtuu hetkessä kaiken kauniin ja hyvän ja tärkeän katoamiseen. Ajatuksen tasolla huomaa, että jotain puuttuu, mutta ei osaa tarkasti yksilöidä, mitä se on. Suomalaisille tutumpi melankolia on surumielistä, vellovaa kaipuuta, mutta mono no awaressa kaipuu ei ole samalla tavalla suurimuotoista: siinä havahtuminen on hetkellisempää ja juuri siksi niin liikuttavaa. En väitä olevani mikään tämän ilmiön asiantuntija, mutta etenkin Kankimäen kirjan lukemisen jälkeen olen alkanut havainnoida ympäristöäni mono no awaren kautta. Syksyinen luonto tarjoaa paljon mono no aware -hetkiä, mutta jopa Woody Allenin uudessa Blue Jasmine -leffassa pieni ripaus sitä. Säännöllisesti uudelleen lukemani Kazuo Ishiguron Pitkän päivän ilta on massiivinen mono no aware -trippi, minkä myös Kankimäki kirjassaan poimii. Myös Ruth Ozekin A Tale for the Time Being tarjoaa osuvan mono no aware -kokemuksen.

Ozekin teoksen mono no awaressa on kuitenkin häiriö, sama tunne ei läpäise koko teosta. Tavallaan pidän siitä, koska se rikkoo odotukseni. Se hajottaa palasiksi kuvan romaaniin tehdyistä itsestään selvistä ratkaisuista, mitä etukäteen pelkäsin. Kyse on selittämisestä: teoksen tapahtumia aletaan lopuksi purkaa osiin kvanttimekaniikan kautta, näitä paralleeleja, henkilöiden ja paikkojen outoja yhteyksiä. Arkiset hetket eivät olekaan enää ohikiitäviä, jos mukaan otetaan monimaailmatulkinta. (Jep, ei kaikkein ilmeisin tapa rakentaa romaani. Sitä paitsi kyseessä on vain mahdollinen selitys, joten en usko spoilaavani tarinaa keneltäkään, vaikka avaankin kuvion tässä.)

Omassa mielessäni Ozekin ratkaisu kasvaa kokoaan suuremmaksi, vaikka ymmärrän, että joku saattaa myös inhota sitä. Minulla on kuitenkin syyni, tähän teokseen risteävä mono no aware -kokemus. Minuun on nimittäin tehnyt lähtemättömän vaikutuksen Mark Oliver Everettin elämäkerta Things The Grandchildren Should Know (Picador, 2009), jossa suuresti arvostamani rockmuusikko E. kertoo elämästään ja paljon myös isästään Hugh Everettistä.

Hugh Everett III (1930–1982) on mukana myös Ozekin teoksessa, koska kehitti surullisen elämänsä aikana uraauurtavan monimaailmatulkinnan. Kvanttimekaniikan radikaali teoria rinnakkaisista todellisuuksista sai kuuluisuutta vasta kauan keksijänsä kuoleman jälkeen. BBC:n muutaman vuoden takainen dokumentti Parallel Worlds, Parallel Lives kertoo Mark Everettistä etsimässä isäänsä tuon teorian keskeltä. YouTubesta viidessä osassa löytyvä dokumentti on superkoskettava – ja parhaissa kohdissaan täyttä mono no awarea, koska päähenkilön etsimän ja löytämän asian välissä on hetkellisen tunnekuohun mentävä reikä.

I’m turning out just like my father 

Though I swore I never would 

Now I can say that I have love for him 

I never really understood 

What it must have been like for him 

Living inside his head 

I feel like he’s here with me now 

Even though he’s dead. 

(Eels: Things The Grandchildren Should Know)

Ei muuta. Kannatti lukea Ruth Ozekin A Tale for the Time Being.